Boys Don’t Cry:n (1999 USA) ei laskelmien mukaan pitäisi olla mitenkään suurenmoinen tai upea elokuva. Kerronta ei ole mitenkään poikkeava, eikä aihetta hyödynnetä niin kuin olisi ehkä pitänyt. Näyttelijäsuoritukset ovat kuitenkin onnistuneita (Hilary Swank ja Chloë Sevigny). Kuitenkin Boys Don’t Cry imee mukaansa kuin kynttilän sydänlanka sulaa steariinia. Hilary Swank sai pääosasta Teena Brandonina Oscar -palkinnon (“Paras Naispääosa”) ja samaten Golden Globe -palkinnon (“Paras Naispääosa, draama)”. Vaikka esitti miestä (heh).

Teena Brandonin tapaus on ehkä piirtynyt kaameudessaan verkkokalvoon reilut vuosi ennen elokuvaa esitetyn dokumentin kautta. Brandonin kohtalo oli kauhea ja erikoinen. Muistaakseni raiskaajat ja murhaajat kehtasivat väittää kameralle, että olivat tehneet oikein. Elokuvassa John (Peter Sargaard) ja Tom (Brendon Sexton III) ovat silotellumpia ja osittain tilanteen orjuuttamia. Ohjaaja Kimberly Peirce olisi hyvinkin voinut kertoa koko tarinan, eikä olisi keskittynyt niin paljon Brandonin hetkiin poikana. Toisaalta Pierce onnistuu kertomaan elokuvan kautta asiat suhteellisen neutraalisti (verrattuna dokumenttiin), eikä pyri tuomitsemaan ketään, ei edes Johnin ja Tomin hahmoja.

Teena Brandonilla (Hilary Swank) on seksuaali-identiteetti kadoksissa tai hän haluaa olla poika tytön sijasta. Nebraskassa, Jumalan selän takana toisessa kaupungissa tarjoutuu tilaisuus elää pojan elämää ja kokea millaista on olla uros. Siellä hän tutustuu nuoriin lapsiaikuisiin, jotka elävät aikuisuuden kynnyksellä jo aikuisten elämää. Laihana ja kauniina poikana Teena huijaa naisystäviään ja päätyy jopa yhden kanssa sänkyyn asti. Kuinka sitten petiasiat tunteva Lana ei tajua Brandonin todellista sukupuolta voi jäädä kaihertamaan monen mieltä. Vastuuttomat John ja Tom saavat ajanmyötä tietää, että Brandonin sisällä pyörivät testosteroonien sijasta estrogeeni enemmistöt. Samalla sulkeutuu viimeinen ovi Brandonin elämässä ja lopun tiedämmekin lehdistä ja tv:stä.

Elokuvan vahvoina puolina ovat juuri Swankin ja Sevignyn valheellisen heteroseksuaalisen suhteen tuomat oikut ja poikkeukset. Swank esittää osansa hienosti, vaikka en ehkä olisikaan ihan Oscaria antanut. Chloë Sevigny on tuttu rujosta, mutta realistisesta Larry Clarkin nuorisokertomuksesta The Kids – tämän päivän lapsia (1995), jossa hän esitti HIV-viruksen saanutta huumeidenkäyttäjää. Sevignyllä taitaa olla edessä valoisammat käytävät kuljettavanaan mitä muilla Kidsin lapsilla, joista Justin Peirce (Casper) pisti itsensä hetki sitten hotellin katosta roikkumaan huumeiden yms. takia. Sevignyllä ja Peircellä taisi olla jopa suhde Kidsin aikoina.

Boys Don’t Cry ei ylly sellaisiin sankarikertomuksiin mitä yleensä “tositarina-elokuvat” osaavat. Eikä käy kieltäminen, etteivät filmillä pariin otteeseen käydyt seksikohtaukset toimisi. Kohtauksia pitää normaaleina, vaikka todellisuudessa niissä esiintyykin pelkästään naisia. Olisin kaivannut pahojen poikien kohdalle aikaisemmin jo selkeää suuntautumista “mutkaan” ja pahoinpitelyihin, nyt tapot tulevat kuin yllätyksenä ja jäljelle jää sairaanloinen tunnelma. Kokonaisuutena juttu kelpaa hyvin selvittävänä kätenä Teena Brandonin tapauksessa, joka ehkä avartaa myös minun katsetta.

teksti: © 2000 Raimo Miettinen