Kolme konservatiivista uranaista seisoo pitkissä säärissään ja tuuheissa ripsissään hikoiluttavassa hississä, yhdessä kiusallisen latautuneessa vilkaisujen rivissä. Kuiskivien kiiltokuvabarbien blondi trio ei pahemmin puhua pukahda, sillä sanoja ei tarvita. Taustalla tämän hetken kuumimman popsensaatio Billie Eilishin bassovoittoinen "bad guy"-biisi sykkii itsensä esittämisen sarkastista misandriaa. Trailerin täkyksi tulikirjaimin tarkoitettu kohtaus kuohuttaa vieläkin, vaikka Bombshellin nimenmukainen lupaus päivänpolttavien päämäärien skandalöösistä supernovasta jääkin suutariksi.

On ainoastaan sopivaa, että ensimmäinen korkean profiilin unelmatiimin Daavid vs. Goljat-dramatisointi viime vuosia määrittäneistä miljoonista #MeToo-kertomuksista käynnistyy elokuusta 2015, jolloin Fox Newsin tähtitoimittaja ja uutisankkuri Megyn Kelly (Charlize Theron) joutuu tukalaan jamaan hiillostettuaan republikaanien presidenttiehdokkaaksi pyrkivää Donald Trumpia tv-tentissä tämän eläimellisistä, naisia halventavista kommenteistaan. Etenkin kun rautaisella nyrkillä sisältöjä ja urapolkuja mieleisikseen muovanneen mediamoguli Roger Ailesin (John Lithgow) kaapelikanavaa ei varsinaisesti tunneta puolueettoman journalismin tyyssijana vaan maskuliinisen aggression maailmankuvansa osaksi omaksuneen oikeiston äänitorvena, aktiivisen äärisiiveen rasistisena ja ksenofobisena propagandakoneistona.

Kukaan ei kuitenkaan saata ennalta nähdä dominoefektin seismisiä vaikutuksia, kun iltapäivän vähäpätöisempään ohjelmapaikkaan alennettu, paksusta Kardashian-pakkelista lähetyksissä kieltäytyvä sekä tiukempaa asekontrollia vaativa juontajakollega Gretchen Carlson (Nicole Kidman) nostaa kenkää saatuaan julkisesti syytteen toimitusjohtajatitaani Ailesia vastaan seksuaalisesta häirinnästä. Kelly kohtaa moraalisen valinnan: vaarantaako oma työmenestys tukemalla hiljaisuuden rikkonutta Carlsonia; vai vaieta patriarkaalisien lakien ja ajattelutapojen alaisesta toksisesta korporaatiokulttuurista ja sallia kakkoskerroksen kaikkitietävän suursaalistajan jatkaa äijämäisen bro-ilmapiirin tietoista kultinrakennusta.

Epätodennäköisten sankarien ristiriitaisen triumviraatin täydentää samaistuttavana sydämenä ja sieluna evankelinen milleniaali Kayla Pospisil (Margot Robbie). Herkkäuskoinen mutta kunnianhimoinen untuvikkotuottaja on korkeissa koroissaan valmis sivuuttamaan suuren läpimurtonsa kynnyksellä huutelun ja huhut naisista paljastavan lasipöydän taakse lyhyissä hameissa istutettuina silmäkarkkeina, fetisoituina seksiobjekteina. Kunnes läskipuvussa läähättävältä lääppijältä käy yksityishaastattelussa käsky nousta sohvalta ja pyörähtää ympäri, koska kyseessähän on visuaalinen viestintäväline. Ennen epämukavaa, karmivaa ja fyysisesti uhkaavaa kutsua on Kaylaa talon tavoille kouliva, elämäntapansa toimistolla tukahduttava kaappilesbo Jess (Kate McKinnon) teroittanut nuorta uskalikkoa kätkemään kyyneleensä aina ja kaikkialla.

Austin Powers- ja Painajainen perheessä-elokuvasarjoista mainetta ja mammonaa ansainnut Jay Roach ammentaa draaman ja komedian kiikkerään kikkailuun aineksia Adam McKaylta, jonka tie vei SNL-sketseistä ja Will Ferrellin luota vakavampaan ja vasemmalle. Bombshellin käsikirjoittaneen Charles Randolphin kanssa syntyi The Big Short (2015), letkeän sapekas katsaus Lehmanin laukaiseman kansainvälisen finanssikriisin kulisseihin. Niin ikään nokkelan dialogin ja vauhdikkaiden leikkausten machiavelliläinen ex-varapresidentin muotokuva Vice (2018) kohdisti heiluvan kameran keinoja kaihtamattoman Dick Cheneyn konstailemattomaan konservatiivipersoonaan.

Bombshellin fataali valuvika on se, että elokuva syyttää Fox Newsin ongelmista yksin raihnaisen Roger Ailesin röyhkeitä perversioita. Ikään kuin Valkoiseen taloon sekä Ronald Reaganin että George H.W. Bushin siivittänyt ja sittemmin Trumpin talutusliekaan vaalineuvonantajana kytketty mediamaiseman mullistaja olisi ensimmäisenä ymmärtänyt ulkonäkökeskeistä, nuoruutta ihannoivaa aikaamme antaessaan yleisölleen mitä se halusi: vihapuhetta ja valeuutisia viehättävien naisten välityksellä.

Ja jos Jay Roachin komediallisin sekä dokumentaarisin elementein Bombshellissa piirtämä kuva Ailesin rinnan katarttisesta ja masentavasta perikadosta vaikuttaakin kofeiinikihahtaneiden Hollywood-liberaalien valveutuneelta vastaiskulta Trumpin hallinnon ja Fox Newsin viheliäistä rakkausliittoa kohtaan, niin vain koska näin tosiaan on. Harvey Weinsteinista, Bill Cosbysta, Larry Nassarista tai Richard Straussista poiketen Ailesin sikailun paljastuminen ei yllättänyt yhtä paljon, olihan kansakunnan jakoa jyrkentävän toimituksen misogyyninen linja yleisessä tiedossa. Naisten halu huhkia seksistisessä systeemissä ei tietenkään tarkoita, että tulisi sietää, saati suvaita törkyvitsien, säädyttömän pukukoodin sekä epätoivottujen lähentely-yritysten arkista rutiinia.

Olkoonkin elokuvan kaksiteräistä ironiaa, mutta liiaksi ei voi ylistää nykyään kuvanveistoon keskittyvän Kazu Hiron huomaamatonta, Oscar-standardit taas hiljan uusiksi asettanutta maskeeraustaidetta. Saman taikatempun suomalaissukuisena sarjamurhaaja Aileen Wuornosina Monsterissa (2003) tehnyt Theron sulautuu lähes tunnistamattomana esikuvansa nahkoihin, kehonkieltä sekä äänenkäyttöä myöten Megyn Kellyn hätkähdyttävän tarkaksi kopioksi. Toisaalta Lithgow'n topatuin miestissein ja leukapussein ilkeämielisesti ylipaisuteltu Jabba the Hutt panee kepeillä ja rollaattorilla sääliä lypsävän Weinsteinin tapaan pohtimaan, kuinka valtaansa väärinkäyttävät öykkärityrannit vaanivat haavoittuvaisia uhreja kompensoidakseen vastenmielisiä ruumiillisia vajavaisuuksiaan.

Näyttelijä Alyssa Milanon twiitistä viraaliksi vedenjakajaksi varsinkin viihdeteollisuudessa levinnyt #MeToo-liike on poikinut paljon hyvää ja konkreettista, mutta myös haitallisia ylilyöntejä ja takapakkia. Bombshell on hyytävän herkullinen ja viihdyttävä valtavirran yritys kuvata, kuinka mittaamatonta tuhoa aiheuttava seksuaalinen ahdistelu syöksee meidät kaikki syvään kuiluun. Mieltä jää silti jäytämään menetetty mahdollisuus Yhdeksästä viiteen (1980) -tyyliseen kostofantasiaan Patty Jenkinsin tai Lorene Scafarian käsissä.

Teksti: 2020 Samu Oksanen