Bohemian Rhapsody yskähtää käyntiin Live Aid-hyväntekeväisyyskonsertin aamuna 13. heinäkuuta 1985. Tunteja myöhemmin Queenin karismaattinen keula- ja jumalhahmo Freddie Mercury (Rami Malek) esiintyy Wembleyn stadionilla 72 000-päiselle yleisölle, joka hakkaa käsiään yhteen ”Radio Ga Gan” tahdissa. Kamera panoroi hihattomassa valkoisessa t-paidassa ja leviksissä vimmalla viilettävän vokalistin liikkeitä ja piirteitä kuin legendan Lady Godivaa konsanaan ratsastamassa alasti halki keskiaikaisen Coventryn.

Toistaiseksi Freddie kuitenkin makaa vuoteessa, riesanaan kurkkua raapiva raspi, joka jo enteilee aids-diagnoosia – stigmatisoitua tautia, joka kuusi vuotta myöhemmin lopulta johti harvinaislaatuisen, huikeita aliharmonioita nelioktaavisella äänialallaan laulaneen solistin kuolemaan vain 45-vuotiaana. Odotukset nousevat, jännite kiristyy – vaikkakin vain aavistuksen asteella. Show’n on jatkuttava, joten Freddie suuntaa suureen, historian lehdille sekä 1,9 miljardin televisiokatsojan verkkokalvoille rock-kuninkaallisten kaikkien aikojen livevetona tallentuvaan ”comeback”-päivään.

Mielettömässä äänimaisemassa rokkaavista hiteistä ja Malekin ilmiömäisestä, viiksiä ja yläpurentaa myöten hikisestä muuntautumisesta huolimatta ainoaksi ohjaajaksi merkitty Bryan Singer ei onnistu lunastamaan alun suuria fanilupauksia, vaikka populaarimusiikkiin perehtymättömistä untuvikoista varmasti jokunen Queen-käännynnäinen näytöksistä poistuukin. Epäonnistumisen syyksi on sinänsä helppo osoittaa ongelmallisen projektin vuosikausien kivireki.

Bohemian Rhapsody velloi vaikeuksissa jo ennen kuin tuotanto edes nytkähti liikkeelle. Alun perin huikentelevaisen Freddien rooliin oli kiinnitetty hävytön kohukoomikko Sacha Baron Cohen, joka kuitenkin jättäytyi pois tajuttuaan tuottajien tavoitelleen elokuvalle matalaa ikärajaluokitusta, kuorien kohteensa kyltymättömän hedonistisen elämäntavan seksin ja huumeiden irstaista iloista. Vuoden 2010 jälkeen myrskyisällä matkalla ovat vaihtuneet milloin näyttelijät, milloin ohjaaja, milloin koko tarina. Kokonaisuuden viimeisteli Dexter Fletcher sen jälkeen, kun Singer sai potkut ohjaajan pallilta henkilökohtaisten erimielisyyksien ja epäasiallisen käytöksen vuoksi.

Nykypäivän elämäkertaelokuvia tuntuu vaivaavan wikipediaaninen Akilleen kantapää: paine neliöidä, pakata ja prässätä muottiin mukautumattomien taiteilijanerojen sekä kiisteltyjen poliittisten vapaussankarien rosoiset elämäntarinat nousuineen ja laskuineen silkinsileiksi, ketään loukkaamattomiksi rajapyykkikronologioiksi vailla kerronnallista kierrettä. Esimerkkejä ei tarvitse hakea muutoin kehuttuja sekä kaikin puolin kiehtovia Trumboa (2015) ja Snowdenia (2016) kauempaa.

Käsikirjoittaja Anthony McCarten vetää Sansibarilla parsiperheeseen syntyneen Farrokh Bulsaran 15 vuoden paisutellun, meteorimaisen kaaren Heathrow’n lentokentän matkatavarahihnoilta opiskelijakuppiloihin, joissa kitaristi Brian May (Gwilym Lee), basisti John Deacon (Joseph Mazzello) sekä rumpali Roger Taylor (Ben Hardy) soittavat 70-luvun alussa keskinkertaisissa kokoonpanoissa, ja suit sait supertähteyteen. Samaan hengenvetoon voisimme sopia, että tiellä keskiluokkaisesta kodista maailmanmaineeseen montaasit ovat kiellettyjä.

Vaikka Queenin suosio ja saavutukset rockhistorian kokeellisena edelläkävijänä eivät olisikaan kohonneet samoihin stratosfääreihin ilman kaikkia sen jäseniä, bändin muiden multi-instrumentalistien on vaikea nousta valokeilaan Mercuryn vahvasta varjosta. Musiikillisilla meriiteillään ja luovalla panoksellaan trio jää elokuvassa sittenkin sivustatukijaksi. Tilaisuuden tullen tunnustusta kuitenkin jaetaan tasapuolisesti: Maylle ”We Will Rock Youn” yleisön osallistavista polkaisuista ja taputuksista, Deaconille ”Another One Bites the Dustin” bassoriffistä, ja Taylorille, no, kappaleesta ”I’m in Love with My Car”.

Pitäisi kai olla kiitollinen, ettei Freddien homoseksuaalisuutta ole lakaistu tyystin maton alle, vaikka Mercuryn traaginen kohtalo esitetäänkin mauttomasti moralisoiden seurauksena nahka-asuisten bile-eläin-siipeilijöiden toksisesta vaikutuksesta. Konserttilavojen pompöösi poseeraaja osasi myös ilkeillä ja satuttaa, mutta pinnan alla hän oli äärimmäisen herkkä ja pelokas persoona, joka janosi ainoastaan rakkautta ja hyväksyntää.

Keskeisistä ihmissuhteista poikkeuksellisen paljon perustelematonta aikaa kuluukin Mary Austiniin (Lucy Boynton), Freddien romanttiseen, myöhemmin platoniseen uskottuun, jonka kerrotaan innoittaneen vuoden 1975 balladin ”Love of My Life”. Sen sijaan välit Lontooseen vuonna 1964 emigroituneisiin vanhempiin ja heidän valintoihinsa pelkistyvät pikaiseen pöytäkeskusteluun. Elokuvan niljakkaana konnana selkänsä Freddielle kääntää manageri-rakastaja Paul Prenter (Allen Leech).

Onko Bohemian Rhapsody sitten todellista elämää, vaiko vain kuvitelmaa? Kuten biografioissa yleensä, vastaukseksi tarjotaan väliinputoajaa, jossa ajankuva ajaa henkilökuvan ohi. Julistukset taiteellisesta tinkimättömyydestä ja raja-aitojen rikkomisesta ovat toki totta, eivätkä koskaan kiihkeämmin kuin elokuvan mahtipontisen nimikappaleen liki kuusiminuuttisessa sekoituksessa rockia ja oopperaa, mutta tahattoman selittelevässä parodisuudessaan lähentelevät lähinnä Wayne’s Worldia (1992).

Mikä kummallisinta, May ja Taylor ovat tuottajina auktorisoineet dramaturgiset valheet, anteeksi vapaudet, yksityistä minäänsä visusti varjelleen Mercuryn muiston suojelemiseksi. Tärisyttävä tunneydin löytyy, mutta se on laskettava yksin Queenin musiikin ja monitahoisen Mercuryn jäljittelemättömän rockmagian ansioksi.

Teksti: 2018 Samu Oksanen