Hollywoodin kaikkien kassamagneettien ei toki tarvitse orjallisesti noudattaa käsikirjoitusoppaiden pintapuolisia tulkintoja antiikin filosofi Aristoteleen runousopillisista tutkimuksista sekä suuren kreikkalaisen tragediakäsitystä, mutta kolmen ykseyden kanonisoidun ideaalin etevästä soveltamisesta on elokuvahistoriallisesti eittämättä etua. Lajityypeissään ylittämättömät Tappajahai (1975), Die Hard (1988) ja Jurassic Park (1993) ovat useamman sukupolven katselussa kestäneitä, perinnöltään monumentaalisia ikoneita, eivätkä perusteetta.

Räiskintää, räjähdyksiä, nyrkkitappeluita, radiopuhelimia, ilmastointikanavia, valkoisia tank-toppeja, lasinsiruja, nasevan sarkastista ja populaarikulttuuritietoista sanailua, oikeamielisiä sankareita, halveksittavia konnia, mustavalkoista moraalia, veristä väkivaltaa... Nykyisten action-tykitysten loputtomasti henkiin palauttamat hahmot, juonet ja tilanteet tuntuvat samoilta vanhoilta, läpeensä väsyneiltä kliseiltä vain, koska John McTiernanin dynaaminen toimintaklassikko sympaattisen ja ovelan newyorkilaispoliisin yksinäisestä taistelusta pilvenpiirtäjän vallanneita terroristiraakalaisia vastaan asetti aikoinaan raamit valmiille formaatille. Yippee-Ki-Yay!

Itse asiassa idea entisen yksityisetsivän, rikoskirjailija Roderick Thorpin kioskiromaanista Nothing Lasts Forever (1979) sovitettuun tarinaan lähti Irwin Allenin katasatrofispektaakkelista Liekehtivä torni (1974). Ensiminuuteilta loppumetreille adrenaliinia pumppaava Die Hard sisälsi kasarille tyypillisen runsaasti paukuttelua ja pyrotekniikkaa, mutta mursi muotin roolittamalla Konnankoukkuja kahdelle-sarjan (1985-89) romanttisen miestähden Bruce Willisin täysin uudeksi, moderniksi toimintasankariksi. Verrattuna Schwarzeneggerin ja Stallonen vahingoittumattomiin muskeliuroisiin toi sitkeä John McClane haavoineen ja ruhjeineen genreen jokamiehen samaistuttavaa karismaa sekä asennetta.

Aki Kaurismäki, kotimaansa viimeinen intellektuelli, on arvostettu maailmalla eurooppalaisen taide-elokuvan kiistattomaksi mestariksi ja merkittäväksi humanistiksi. Riihimäeltä kansainvälisesti menestyneimmäksi suomalaisohjaajaksi yli miljardin dollarin lipputuloilla mitattuna ponnistanut Renny Harlin taas teki 90-luvulla useita erinomaisia suuren budjetin hittielokuvia. Unelmatehtaan toimintaspesialistien hulmuavaharjaisen sotaratsun häikäisevä läpimurto rapakon takana koitti kuitenkin vuonna 1988 kauhulla, Freddy Kruegerin sarjamurhaajasaagan aiempia osia humoristisemmalla MTV-slasherilla Painajainen Elm Streetillä 4: Unien valtias.

Robert Englundin henkilökohtaista suosikkia seurasivat Sibeliuksen Finlandia-hymnin pauhussa lumiselle kiitoradalle huipentuva Die Hard 2 (1990), kaikkien aikojen kalleimmalla ilmastuntilla Guinnessin ennätystenkirjaan päässyt vuoristojännäri Cliffhanger (1993), Finlandia Vodkaa perheenäidin muistinmenetyksellä mainostava kovaotteinen pakomatka The Long Kiss Goodnight (1996) sekä hyytävä vedenalainen kulttielokuva Deep Blue Sea (1999) Alzheimer-tohtorien mahdollisimman älykkäiksi geenimanipuloimista makrillihaista. Väliin mahtui vuoden 1995 räikeä merirosvoseikkailu Kurkunleikkaajien saari, jonka tuskaisa floppi vei Carolco-studion konkurssiin ja tuhosi melkein kaikkien työryhmään kuuluneiden urat.

2000-luvun alussa bombastinen amerikkalainen korkealento tyssäsi ja kääntyi tusinaelokuvien tasaisen tappavaan alamäkeen. Hidastamaton Harlin puski noin joka toinen vuosi ulos pienempiä, sinänsä muodollisesti päteviä mysteeritrillereitä, jotka kuitenkin jäivät vähälle huomiolle.

Kun edes luottonäyttelijä Samuel L. Jacksonin tuottama ja pääosittama Cleaner (2007) ei puhdistanut sinivalkoista mainetta tukehduttavan huonon moottoriurheiluelokuva Drivenin (2001) savunkatkusta, haasteet Yhdysvalloissa saivat Harlinin kääntämään katseensa itään. Nyrpeiksi käyneistä jenkeistä poiketen Kiinan kasvava elokuvakoneisto sekä -yleisö ottivat ohjaajan avosylin vastaan.

Pekingiin sittemmin muuttanut Harlin on ehtinyt euforisessa nosteessa työstää Jackie Chanin ja Johnny Knoxvillen kaverikomedian Skiptrace (2016), videopeliin perustuvan eeppisen fantasian Legend of the Ancient Sword (2018) sekä lanseerata oman tuotantoyhtiön. Tuore rymistelypläjäys Bodies at Rest jatkaa kiinalaista vaihetta toistaiseksi maittavimmin.

Ennätysmyrsky riepottelee jouluaattona Hong Kongia. Julkinen liikenne pysähtyy. Kosteaa kaaosta enteilevä säätiedotus kehottaa kommunistisen kansantasavallan erityishallintoalueen asukkaita pysyttelemään sisällä, ehkä nauttimaan lämmikkeeksi munatotia. Ainoastaan oikeuslääketieteellisiin avauksiin erikoistunut Chen Jia Hao (Nick Cheung) painaa iloluontoisen labra-assistenttinsa Qiao Linin (Yang Zi) kanssa hiljaista iltavuoroa Kwai Chungin ruumishuoneella. Joviaali vahtimestari Setä-Jin (Shu-liang Ma) päivystää munkkien voimalla laitoksen aulassa.

Kokeneen patologin ja pian pääkaupunkiin palaavan nuoren harjoittelijan rauha rikkoutuu, kun Pukiksi (Richie Jen), Tontuksi (Carlos Chan) ja Petteri Punakuonoksi (Jiai Feng) hölmösti naamioituneet mutta määrätietoiset asemiehet ryntäävät hävittämään raskauttavaa avaintodistetta mönkään menneestä huumekeikasta. Litimärät rosvot vaativat ampumaansa luotia triadipomon kuolleen tyttären (Clara Lee) kallosta, mutta vaimonsa selvittämätöntä murhaa sureva tyynen itsevarma Chen ei aio tuosta vain antautua ja totella kärsimättömiä tunkeilijoita.

Seuraa armoton suljetun tilan kissa ja hiiri-leikki, jonka hengenvaarallisessa Die Hard-déjà vussa omaperäisintä on teräksinen, kylmä, kliininen, kankeiden kalmojen täyttämä tapahtumapaikka. Harlin on aina ollut enemmän toimintaelokuvan kisälli kuin aito action-auteur. Kuumeisen rytmin viskeraalisuudessaan vetoava kuvakieli satelee viittauksia Shane Blackiin, Quentin Tarantinoon ja John Woohon. Harlinin kauhutaustasta huolimatta Bodies at Rest ei silti saa himmeästi neonvalaistusta ympäristöstään läheskään irti The Autopsy of Jane Doen (2016) todella pelottavia tunnelmatehoja.

Kirkkaalla ammattitaidolla, Sam Wongin sekä Anthony Punin panosta unohtamatta, Harlin kyllä ohjaa joka kulmasta jännittävästi kehystettyjä, hyvin kuvattuja laajakuvakoreografioita. Kamera heittelehtii, horjahtelee, väistelee, kieppuu, kääntyilee. Luova kekseliäisyys hyökkäyksissä pistää paikoin paitsi haukkomaan henkeä, myös nauramaan ääneen.

Yksittäiset kohtaukset ovat harvoin monotonisia. Toisin kuin pehmustettu käsikirjoitus, joka lupaavine koukkuineen ja käänteineenkin on pohjimmiltaan puolitoista tuntia pelkkää puolustautumista, pakenemista, suunnittelua, kiinnijäämistä. David Lesserin englanniksi laatima alkuperäiskäsikirjoitus oli ilmeisesti tarkoitus kuvata USA:n markkinoille, kunnes aikansa serverillä seissyt stoori myöhemmin muokattiin Manner-Kiinassa hongkongilaiseen kontekstiin.

Tarinan tasolla moni asia mättää, mutta ei Harlin realismia haekaan. Eksentrinen Chen ja itsenäinen Lin paljastuvat pakkoraossa niin psyykkisesti tieteellä varustautuneiksi MacGyver-improvisoijiksi kuin fyysisesti hämmästyttävän kykeneviksi vaihtamaan iskuja ja paiskomaan kroppia. Helpointa ja selkeintä on vain hyväksyä järjettömyydet ja huudetut repliikit, jos haluaa estää maitohapon muodostumista aivoihin ja saada endorfiinit virtaamaan. Siinä piilee salaisuus mielihyvään.

Bodies at Rest ei yritä keksiä pyörää uudelleen, vaan tarjoaa teatterien kesäkuukausiin rehellisen pätevää poppariviihdettä, joka näyttää ysäri-Rennyn jälleen elementissään. Epätodennäköisin elokuva Harlinilta on luvassa heinäkuun lopulla, kun niin ikään koronan viivästyttämä Luokkakokous-sekoilujen kolmas osa Sinkkuristeily saapuu valkokankaille.

Teksti: 2021 Samu Oksanen