Blow-Up - erään suudelman jälkeen

Blow-Up (1966)

  • 5

Mies joutuu sattumalta murhan silminnäkijäksi. Mies todistaa tilanteessa lisäksi vanhemman miehen ja hänen rakastajattarensa salaperäistä kohtaamista. Molemmissa versioissa tapahtumaa ja sen seurauksi…

julkaistu 2009-02-24 / päivitetty 17.03. klo 14:02

KUVA 2

Blow-Up
Blow-Up 

KUVA 1

Blow-Up
Blow-Up 

Blow-Up - erään suudelman jälkeen

Ohjaus Michelangelo Antonioni
Näyttelijät Vanessa Redgrave, David Hemmings, Veruschka von Lehndorff
Maa Iso-Britannia / Italia / Yhdysvallat
Pituus 111 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 1966 Bridge Films

Ajatellessa 60 – luvun elokuvien käsikirjoituksellisia lähtökohtia, voidaan taide- ja viihde-elokuvien välille tehdä selkeä kahtiajako. Viihteelliset elokuvat nojasivat lujasti tarinaan ja dialogiin, kun taas ns. taide-elokuvat ponnistivat henkilöhahmojen sisäisestä maailmasta. Taide-elokuvat olivat keskittyneitä enemmän päähenkilöön ja hänen kuvaamiseen, usein tarina oli tämän ehdoilla. Malliesimerkki osoittamaan amerikkalaisen ja eurooppalaisen elokuvan eroja tarinan kuljettamisessa ovat Blowup – erään suudelman jälkeen (Blowup aka Blow-Up, 1966 Iso-Britania, Italia) elokuvan kaksi eri versiota. Italialainen ohjaaja Michelangelo Antonioni ohjasi alkuperäisen vuonna 1966 Englannissa ja Brian De Palma ohjasi amerikkalaisen versionsa vuonna 1981. Elokuvissa perusasetelma on sama, vaikka eroavaisuuksia löytyykin enemmän kuin yhtäläisyyksiä.

Antonioni oli jo ohjannut klassisimmat – yhtenäisen trilogian muodostavat – elokuvansa L´Avventura (Seikkailu), La Notte (Yö) ja L´Eclisse (Auringonpimennys). Kaikki ovat vapaasti soljuvia henkilödraamoja, joissa päähenkilöt etsivät vastauksia eksistentialistisiin ongelmiinsa. Näiden elokuvien ja vuonna 1964 ilmestyneen Il Deserto Rosso (Punainen erämaa) elokuvan menestyksen avulla, Antonioni pystyi työskentelemään myös ulkomailla. Hän siirtyi Englantiin tekemään Blowupin, joka myös nojaa eksistentialistisiin ja moraalisiin kysymyksiin, vaikka pintapuolisin kysymys saattaisi olla jostain arkisemmasta.

Elokuvan perusjuoni on melko yksinkertainen ja sen voi typistää yhteen lauseeseen: Mies joutuu sattumalta murhan silminnäkijäksi. Mies todistaa tilanteessa lisäksi vanhemman miehen ja hänen rakastajattarensa salaperäistä kohtaamista. Molemmissa versioissa tapahtumaa ja sen seurauksia käsitellään tyystin eri tavoin. Antonioni luottaa pinaavaan jännitykseen ja epätietoisuuteen, jättäen tapahtuman melkein huomiotta, kun taas De Palma jalostaa taphtumasta hitchcockmaisen thillerin ja mediaa sivuavan jännitysnäytelmän.

Useimmiten uudelleen kuvatut elokuvat huokuvat kehnouttaan ja omaperäisyys puuttuu täysin. Brian de Palma ohjasi elokuvasta kuitenkin täysin oman versionsa, josta voi poikkeuksellisesti löytää myös muutamia hyviä puolia: De Palma muutti Antonionin päähenkilön valokuvaajasta äänimieheksi. Näin elokuvaan saatiin kerrankin visuaaliselle toteutukselle yhtä rikas yhteistökumppani, jonka jännitteitä De Palma hyödynsi hyvin. Antonionin eduksi taas voi lukea, että hän hyödynsi ääntä ja kuvaa tasapuolisesti. Samoin kuin katsoja, myös kuvaus pidättelee henkeään. Antonioni näyttää sen mitä tarvitsee nähdä – ei enempää, eikä vähempää. Herbie Hancockin sulavat jazztunnelmoinnitkin iskevät eteenpäin vain silloin, kun hiljaisuus ei ole tärkeämpää.

Antonioni lähtee elokuvan alusta alkaen rakentamaan Thomasin roolihahmoa ja samalla tallentamaan brittinuorison mielentilaa. Elokuvasta nousee tärkeimpinä teemoina nuorison ja moraalisen rappion kuvaaminen. Thomas itse on nuori, mutta samalla ulkopuolinen tarkkailija koittaen epätoivoisesti tajuta ympäristönsä tapahtumia. Antonioni kuvaa tuota sukupolvea ja teemojaan nykyään jo kliseiseksi muodostuneen seksiä, huumeita ja rock ´n´ rollia –iskulauseen kautta. Thomas ajautuu harrastamaan seksiä kahden malliksi haluavan tytön kanssa, hän vierailee huumeluolassa ja käy käsittömättömältä tuntuvassa rock–konsertissa, joka päättyy kitaran tuhoamiseen. Konsertissa soittaa heavyrockin pioneeri ja esikuva, The Yardbirds ja bändin jäsenistössä voi nähdä herrat ja tulevat kitaraidolit Jimmy Page ja Jeff Beck nuorena.

David Hemmings kuljettaa koko elokuvaa harteillaan loistavalla roolisuorituksellaan. Hemmingsin oikukas Thomas vaeltelee jatkuvasti paikasta toiseen ilman näennäistä päämäärää, joka samalla heijastelee huolta nuorison päämäärättömyydestä. Hienoin ja ehkä ratkaisevin kohta elokuvassa tapahtuu aivan viime minuuteilla, kun Thomas törmää joukoon miimikoita, joihin hän törmäsi jo elokuvan alkupuolella. Miimikot aloittavat kuvitteellisella pallollaan tennisottelun ja kaikki ovat leikissä mukana, jopa Thomas pysähtyy katsomaan tilannetta keskittyneenä. Miimikot pelaavat pallon kentältä ulos ja Thomas lähtee noutamaan palloa. Hän palauttaa pallon ja huomaa jääneensä yksin seisomaan kentälle.

Kohtauksen avulla Antonioni kutsuu meidät omaan elokuvakielelliseen peliinsä ja lopussa vetää maton jalkojemme alta. Hän myös muistuttaa meitä meidän voyeristisesta asemastamme. Hän teki näin myös aivan elokuvan alussa, kun työläiset poistuvat tehtaasta ja ohi kulkiessaan Thomas katsoo kameraan. Hän rikkoo katsojan intimiteetin, sillä tämän jälkeen kaikki mitä Thomas näkee, myös katsoja näkee sen. Thomasille ja katsojalle muodostuu näin ollen yhteinen moraali ja vastuu elokuvan tapahtumista. Kun Thomas näkee murhan tapahtuvan, mutta epäonnistuu siitä kertomisessa, myös katsoja epäonnistuu.

Kaikki nämä ovat pienenpieniä paloja, suuremmassa palapelissä. Elokuvassa on myös lukuisia viitteitä kuvan katsomiseen ja estetiikkaan. Thomasin taidemaalari ystävä viittaa maalauksiinsa ja siihen kuinka niiden tulkitseminen on palapelin palojen yhdistelyä, aivan kuten salapoliisiromaanissa. Blowupissa varsinainen salapoliisitarina ei kuitenkaan liity Thomasin ja murhan väliseen suhteeseen, vaan katsojan ja elokuvan. Katsojan on ratkaistava elokuvan sisällä olevat limittäiset arvoitukset, joka tekee elokuvasta kiehtovan, haastavan ja ennen kaikkea ajattoman.

teksti: © 2006 Otto Kylmälä

Seuraa meitä

PINNALLA

Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Saoirse Ronan

Kaksi kuningatarta

| 31.01.

Kaksi kuningatarta, yksi saari, sama viesti: pää poikki, faktoista viis! Robbie ja Ronan ylevöittävät tunkkaista periodidraamaa.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

Saoirse Ronan ja Billy Howle

Rannalla

| DVD | 01.02.

Jo Pink Floyd sen tiesi: Ripustautuminen hiljaiseen epätoivoon on englantilainen tapa.

Lue lisää »
Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
John David Washington ja Adam Driver

BlacKKKlansman

| Blu-ray | 01.02.

Spike Leen Oscar-ehdokkaaksi nostettu musta komedia kommentoi rasistisen vihan nykytilaa.

Lue lisää »

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202