Ingmar Bergmanin satavuotissyntymävuodelle valmistunut dokumentti alkaa hagiografisissa, itsetyyyväisissä tunnelmissa. Vuonna 1957 valmistuivat Seitsemäs sinetti, Mansikkapaikka, viisituntinen näyttämöversio Peer Gyntistä ja niin edelleen ja niin edelleen. Mahakin oli kipeä.

Kerronta nivotaan merkkivuoden ympärille, josta on ainakin helppo päätellä missä kohtaa pitkähkö dokumentti etenee. Vuoden merkkipaaluista singahdellaan assosiaatioina eteen ja taakse; lapsuuteen, nuoruuteen ja myöhäisvuosille.

Alun vuorenhuipulta laskeudutaan onneksi alas. Natsinuoruus, poissaolo lasten elämästä, “erotomania” ja myöhempien teatterivuosien diktatorisuus käsitellään, jos ei silottelematta, niin ainakin avoimesti ja sujuvasti. Parhaimmillaan dokumentti on, kun se ei yritä määritellä kohdettaan liian tarkasti vaan tyytyy ristiriitaisiinkin näkökulmiin.

Eräs haastateltavista toivoo, kuten kaiketi elokuvanystävät ylipäätään, että Bergman muistettaisiin töidensä kautta, mutta ohjaaja Jane Magnussonin fokus kohdistuu silti vahvemmin tämän persoonaan.

Näytteiden määrä jää siksi suhteellisen pieneksi, eikä Bergmanin erityisiä kertojanlahjoja analysoida esimerkiksi elokuvatutkimuksen keinoin. Loistavuuden todistus jää lukemattomien ylisanojen ja katsojien oman perehtyneisyyden varaan.

Puolustuksekseen Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä toteaa kyllä varsin kovaan ääneen, että Bergmanin vuoden 1957 kääntyminen itseensä inspiraationlähteenä oli uran käännekohta. Tätä töiden autobiografista näkökulmaa valotetaankin mielenkiintoisimmin.

Mukaan on kaivettu esimerkiksi elokuvamaestron isoveljen haastattelu, joka hyllytettiin 80-luvulla – Ingmarin vaatimuksesta – ja nähdään nyt ensi kertaa. Se kertoo paitsi Dag-veljen näkökulman satuilusta tunnetun pikkuveljen lapsuuteen – ei ehkä niin rankka – myös Ingmar Bergmanin Ruotsissa saaman valta-aseman suhteettomuudesta.

Kokonaisuutena Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä on kuin satelliitti, joka vaappuu suurmiesmyytin kiertoradalla, kykenemättä täysin irtautumaan palkintojen, naisseikkailujen ja Hollywoodin painovoimasta, mutta yrittäen silti yhä uusin tempauksin välttää törmäystä. Tässä ristivedossa on mielenkiintoisia paralleeleja viime vuosien keskusteluun, jonka kehikkoon Bergmankin jollain tavalla pitää asetella. Mutta niistä elokuvista olisi voinut puhua vähän enemmän.

Teksti: 2017 Aleksi Salonen