Kansainväliseksi kulttuuri-ilmiöksi 1990-luvulla nousseen Baywatchin konsepti oli koukuttava: rantamaisemia, hidastuksissa pomppivia rintoja ja peppuja sekä hölmöjä tarinalinjoja auringonpalvojia uhkaavista vaaroista. Miljoonille katsojille Baywatch edusti amerikkalaisen elämäntavan ihannetta ja teinifantasioiden pikkutuhmaa polttoainetta.

Baywatchin lähdemateriaalin potentiaali valuu hukkaan jo käsikirjoitusvaiheessa. Damian Shannonin ja Mark Swiftin epämääräinen tasapainottelu lämminhenkisen parodian ja ronskilla alapäähuumorilla silatun gross-out toimintakomedian välillä johtaa hämmentävään identiteettikriisiin. Banaalitkin vitsit vaikuttavat groteskeilta, kun tyylien ristiaallokossa ajelehtivan elokuvan sävy äkisti vaihtuu.

Aiemmat kokemukset tv-sarjoihin perustuvista elokuvista ovat opettaneet, että tunnetun brändin ja vanhentuneen sisällön uudelleenpaketointi valkokankaalle edellyttää runsain määrin itseironiaa. Samaan tapaan Baywatch tavoittelee alkuperäisen sarjan itsetietoista camp-henkeä, mutta puolessa välissä vitsit kuivuvat kasaan, ja elokuva uppoaa kuin ylensyönyt turisti hotellin uima-altaaseen.

David Hasselhoff on luovuttanut vartiokoppinsa avaimet Dwayne Johnsonin Mitch Buchannonille. Koomisen charmin, rauhallisen auktoriteetin ja pumpatun lihasmassan yhdistelmä antaa hengenpelastajaperheen arvostetulle isäkarhulle välittömyyttä, jota on mahdoton täysin inhota. Mitchin haastaa langennut olympiauimari Matt Brody (Zac Efron), jonka tyhjäpäistä ”Efron-tilaa” veistokselliset vatsalihakset eivät kätke: hän on itsekäs, röyhkeä ja humalassa.

Alfaurosten keskinäisen machoilun varjossa Emerald Bayn naisille on varattu epäkiitollinen ja lähes muuttumaton osa haluttavina mielitiettyinä ja puolimärkinä uimapukumalleina, joiden kanssa flirttailla. C.J. (Kelly Rohrbach), Summer (Alexandra Daddario) ja Stephanie (Ilfenesh Hadera) nyökkäävät ja vinkkaavat, mutta puhuvat ja ennen kaikkea pukeutuvat todella niukasti. Kun yksi heistä viimein kohoaa sankariksi, paljastuu kohtaus fantasiajaksoksi, jossa todellisesta pelastustyöstä vastaa Johnson.

Ainoan poikkeuksen rantakroppadiktatuuriin tuo Baywatchin todennäköistä kohdeyleisöä edustava pönäkkä tekniikkanörtti Ronnie (Jon Bass), jonka onnistuu luovia itsensä hengenpelastajien ”eliittiin”. Ei ole vaikea arvata, että epätodennäköisen, kuvioista pitkään sivussa pysyttelevän sankarin haaveissa siintää aivot sulattava C.J.

Elokuvan huumorin taso määritellään alun Sekaisin Marista-komediaklassikkoa (1998) lainaavassa kohtauksessa, jossa Ronnien sukuelimet jäävät seisokin vuoksi puristuksiin aurinkotuoliin. Julkiseen nöyryytykseen eskaloituva sattumus on epätoivoisessa naurujen kalastelussaan kulunut ja ylipitkä.

Toisaalta mitä muuta voi odottaa, kun uimapuvun vetoketju paljastaa mahdollisimman avoimen kaula-aukon, ja korkealle lonkkiin ulottuvat leikkaukset herättävät huolen spandexin loppumisesta.

Särmättömien ja puutteellisesti rytmitettyjen heittojen keskellä ainoastaan Mitchin johdonmukaisesti latelemat piikit Mattin poikabändi-imagosta sekä Mattin ovelat, alkuperäiselle sarjalle silmää iskevät havainnot nuuskivien hengenpelastajien omatoimisesta rikostutkinnasta nostavat ajoittain esiin vaisun hymynkareen. Baywatchin alkuperäisestä tähtikaartista The Hoff ja Pamela Anderson piipahtavat pakollisissa cameo-rooleissa, mutta erityinen nostalgia ei rinnassa läiky.

Vaikka muutama vitsi osuu maaliinsa, Baywatch tekee ratkaisevan virheen olettaessaan, että parhaimmillaankin pinnallinen ja lattea tarina on ylipäänsä kertomisen arvoinen. Bad Boysin ja Miami Vicen jämäpaloista sattumanvaraisesti kasaan kursittu juoni intialaisen huumekuningattaren (Priyanka Chopra) kiinteistökeinottelusta riittää hädin tuskin täyttämään tv-sarjan jakson, puhumattakaan kokopitkästä elokuvasta. Jatkumosta irrallisten kohtausten määrä ylittää katsojan käsityskyvyn jo ensimmäisen 20 minuutin aikana.

Romanttisten pariutumiskuvioiden, ryhmähenkeä korostavien palopuheiden ja Farrellyn veljesten oppikirjasta kaapattujen penisvitsien avulla ohjaaja Seth Gordon (Kaameat pomot, Väärät paperit) onnistuu kuitenkin venyttämään Baywatchin aina brutaalin väkivaltaiseen kliimaksiinsa. Pelastusrengasta on turha odottaa, mutta onneksi edes soundtrack hyrrää positiivisesti odottamattomien hip hop, R’n‘B ja rock-klassikoiden tahdissa. Oikeastaan teennäisyydessään vilpittömälle kokovartaloelokuvalle on viime kädessä edes vaikea olla vihainen.

Teksti: 2017 Samu Oksanen