"Lukeminen kannattaa aina, dorka!" Näin lohkaisi edesmennyt kosmopoliitti ja kulttuurivaikuttaja Jörn Donner aikoinaan matkijamestari Jukka Puotilalle Suuren Suomalaisen Kirjakerhon tv-mainoksessa 1990-luvun alussa. Lisäisin klassiseen sloganiin vielä avoimen puheen parisuhteessa sekä aasialaisten elokuvien katselun. Tällöin terveen elämän lypsyjakkara lepää tukevasti kolmella jalalla.

Romanian uuden aallon ohella tämän hetken maantieteellisesti ehdottomasti mielenkiintoisin elokuva tulee Etelä-Koreasta. Bong Joon-hon nerokkaasta mielestä syntynyt Parasite (2019) muodostui historialliseksi ilmiöksi rikkoen ennätykset ja lasikatot juuri sopivasti korealaisen elokuvan satavuotisjuhlavuonna. Viiltävän tarkka ja mustalla huumorilla marinoitu satiiri modernin kapitalismin näköalattomuudesta osui universaaliin hermoon, voitti ensimmäisenä korealaisena Cannesin elokuvajuhlien himoitun Graalin maljan eli Kultaisen palmun, imuroi Oscar-pöydän ja päihitti lippukassoilla infernaalisesti flopanneet Men in Black: Internationalin sekä X-Men: Dark Phoenixin.

Bongin "typerä" debyytti, elokuvallisia ja ei-elokuvallisia elementtejä sekoittava Barking Dogs Never Bite (2000) paljastaa kokonaan omaksi genrekseen hahmotettavan selvänäköisen mestarin vasta tutkailemassa ja testailemassa taiteenlajinsa lainalaisuuksia, kuitenkin tietoisena markkinatalouden pirullisuudesta ja ihmisluonnon absurdiudesta sekä synkkyydestä rajoittavassa järjestelmässä. Syrjäisen häirikön ennakoimaton, tutuilta poluilta odottamattomiin suuntiin poikennut energia erosi entisestä ja edusti uutta vaihetta vuosituhannen taitteen korealaisessa elokuvassa.

Opiskelijaprotestit hiipuivat, ja ohjaajapolvi vaihtui. Eturiviin astuivat kirkkaimmalla kruunulla sittemmin palkitun Bongin kaltaiset yliopistojen cinefiilit, kuten Park Chan-wook, Kim Jee-woon ja Ryoo Seung-wan, jotka teatterien sijaan ahmivat televisiosta ja videovuokraamoista kaikkea mahdollista animaatioista b-elokuviin.

Koirat ja korealainen gastronomia. Tiedän, mitä ajattelet, mutta ei hätää, ainakaan 38. leveyspiirin demilitarisoidun rajavyöhykkeen eteläpuolella ihmisten ei tarvitse syödä nälkäänsä naapurien lemmikkejä. Alkuteksteissä on silti todella tarpeen muistuttaa, että eläimiä ei vahingoitettu kuvauksissa, onhan ihmissuhteet korvannut koira ystävistä paras. Barking Dogs Never Bite tuskin olisi läpäissyt Hollywoodissa vuosina 1934-1968 voimassa ollutta Haysin itsesensuurisäännöstöä, jonka Yhdysvaltain hallinto, kirkko ja elokuvateollisuus keskenään sorvasivat moraalisen hyvän nimissä suojellakseen viattomien amerikkalaisten siveitä sieluja.

Etelä-Korea kärvisteli sotien jäljiltä vielä 50-luvulla rutiköyhän kehitysmaan asemassa. Korean teollistuva tasavalta kasvoi kuitenkin 60-luvulta alkaen ripeästi rikkaaksi ja edistykselliseksi taloustiikeriksi, kunnes kompastui vuonna 1997 valuuttakriisiin sekä puhkeavaan kiinteistökuplaan.

Lähestymistapa emaskulaatioon eroaa Jung Ji-woon draamasta Happy End (1999), mutta Barking Dogs Never Bite sisältää samansuuntaista yhteiskuntakriittistä analyysia nopean kehityksen heijastumista epätoivoisesti poispääsyä etsivien ihmisten elämään, uravalintoihin ja avioliiton voimasuhteisiin Soulin pienoismalleiksi rakennetuissa asuntokomplekseissa. Kunhan katsoja vain kykenee ylittämään korkean henkisen kynnyksen oudolle, villille eläinrääkkäyshuumorille, johon kokenutkin elokuvantekijä, saati sitten kentän keltanokka, kavahtaisi tarttua. PETA-aktivistit, varokaa!

Ko Yun-ju (Lee Sung-jae) on osa-aikainen luennoitsija, joka tavoittelee vakituista professuuria. Toisin kuin kollegansa, hän ei voi eikä halua maksaa ahneelle dekaanille korruptoituneen yliopiston edellyttämää kymmenen miljoonan wonin lahjusta. Mieluummin masentunut akateemikko maleksii työttömänä metsässä ja murskaa kotona lattianrajassa pähkinöitä raskaana olevalle vaimolleen Eun-silille (Kim Ho-jung), joka kantaa yksin pekonin pariskunnan pöytään.

Stressaantunutta ja turhautunutta miestä hermostuttaa entisestään kerrostalossa alati räksyttävä piski, jonka jäljittämisestä muodostuu paineiden takia pakkomielle. Aivan kuin haukkuva koirakin pilkkaisi kunnianhimoista nuorta jatko-opiskelijaa laiskottelevaksi vätykseksi sekä epämiehekkääksi pummiksi. Katkeruus koetusta epäoikeudenmukaisuudesta purkautuu, mutta katolla Yun-ju ei pystykään pudottamaan suloista shih tzua, joten päättää köyttää ja lukita löytämänsä sessen kellarikomeroon.

Ehkä humanistisen alan dosentti hulluuden partaalla ajattelee, että hidas tukehduttaminen hengiltä on kuoliaaksi mätkimistä tai hirttämistä inhimillisempi keino pienen ja viattoman luontokappaleen tappamiseksi. Hiljainen hauva vain on väärä karvaturri. Kun Yun-ju tajuaa tehneensä virheen, on jo liian myöhäistä, sillä perinteiseen koiranlihapataan rakastunut talkkari (Byun Hee-bong) on ehtinyt teroittaa teurastusveitsensä laittaakseen laittomasta lamppuharjasta alempien luokkien ravitsevaa kuntoruokaa.

Tästä käynnistyy koominen tapahtumasarja, jossa kahden hukassa ajelehtivan huonovointisen satunnainen kohtaaminen auttaa kumpaakin Y-sukupolven pudokasta löytämään lohtua, jopa optimismia, jokapäiväisestä elämästä. Kuuluisuudesta haaveileva huoltoyhtiön kirjanpitäjä Park Hyun-nam (Bae Doona) tylsistyy pohjalla kyyneliin lakaistessaan lattioita ja painaessaan lentolehtisiä. Sydämellinen lusmuilija halajaa jotain merkityksellisempää ja dramaattisempaa, eikä ole vielä hahmottanut paikkaansa maailmassa.

Televisiossa kerrotaan, kuinka satunnainen sankarinainen puolustautui urheasti aseistettuja koruvarkaita vastaan. Kun betonikorttelissa alkaa kadota useampia koiria, ristisanatehtävää ratkova Hyun-nam rientää spontaanisti kyselemättä auttamaan huolestuneita omistajia etsimään rakkaita "lapsiaan". Hän näkee tilaisuuden ansaita palkkion kera oma vartti julkisuuden valokeilassa toimittamalla kiikaroimansa koiransurmaaja oikeuden eteen. Karmivan mutta charmantin talkkarin mielimuhennokseen keskiluokan hyvin einehtineet koirat sen sijaan kyllä kelpaavat.

Komediaksi elokuvan rytmi on verkkainen, mutta henkilökohtaisesti ja ammatillisesti jämähtäneen elämän kokonaisuuteen nähden tarkoituksenmukainen. Se ei epäröi hidastaa esimerkiksi lämmityskattilankorjaaja Kimin eriskummallisen kauhistuttavan kummitustarinan kohdalla. Arkkitehtuurinsa yksityiskohdista pikkutarkka Bong rakentaa rauhassa ahtaan metropolin symbolisen mikrokosmoksen omalaatuisine asukkaineen, joista monellakaan ei ole aikaa tai halua edes vilkaista lelukaupoista, toimistokuutioista ja kellarin hämärästä luontoon aivan kynnyksellä.

Ensimmäistään ei koskaan unohda. Niin kuin monet muutkin länsimaissa, sain kosketuksen korealaiseen elokuvaan Park Chan-wookin rankan, puistattavan kieron, väkivaltaa estetisoivan kostotrilogian kautta. Avausosassa Sympathy for Mr. Vengeance (2002) iskin välittömästi silmäni ihastuttavaan Bae Doonaan, jonka kemia tuntuu toimivan kaikkien kanssa: kuka on tämä rennon punk-henkinen naapurintyttö, miksi en ole koskaan kuullut hänestä? Motivoituneen Hyun-namin naiiviudessa ja sinnikkyydessä on paljon samaa kuin Faye Wongin näyttelemän nuudelinmyyjän kaukokaipuussa Wong Kar-wain elokuvataiteen merkkipaalussa Chungking Express (1994).

Puhutaanpa hieman neitsytmatkan ilmeisistä stereotypioista, joista ohjaaja on laskenut selviävänsä, koska kyse ei ole sisällöltään tyhjästä shokeeraamisesta, itsetarkoituksellisesta tabujen rikkomisesta. Suurimmalle osalle demoralisoidun Yun-jun teot ovat varmasti anteeksiantamattomia, mutta illuusionsa norsunluutornista karistaneelle hahmolle on kuitenkin kirjoitettu pelastavia, jopa säälinsekaisen sympaattisia piirteitä. Pitäisikö tinkimättömyydestä luopua pelkästään näennäisesti arvostetun pestin vuoksi? Miten säilyttää itsekunnioitus, kun töissä täytyy nöyristellä pomoa, ja kotona kylmä vaimo käskyttää ja läksyttää? Menestys roikkuu sattuman, petoksen ja kulman takana odottavan internetajan varassa. 

Vahvasti omintakeisen Bongin pitkä esikoisohjaus on vaikeampi kategorisoida tiettyyn genreen kuin Etelä-Korean ensimmäistä murha-aaltoa vuosina 1986-1991 muisteleva poliisidraama Memories of Murder (2003) sekä King Kongin ja Godzillan mennen tullen myllyttävä monsterielokuva The Host (2006), vaikka kaikki kolme ovat visusti kieli poskella tehtyjä tummia tragikomedioita. Huumori on terävää ja piikikästä, vertauskuvallisuus osuvaa, ja epäsentimentaaliset teemat sosioekonomisiin esteisiin törmäävistä mahdollisuuksista vetävät viime kädessä surulliseksi ja vakavaksi.

Elokuvan korealainen nimi viittaa satiirisesti vuonna 1872 pseudonyymillä Ouida julkaistuun englantilaisen Marie Louise de la Raméen lastenkirjaklassikkoon Flandersin koira, joka on lukuisine sovituksineen erityisen suosittu juuri Itä-Aasiassa. Kontekstissa on myös riemastuttavia kaikuja brittiläisen Mark Haddonin monille kielille käännetystä mysteeriromaanista Yöllisen koiran merkillinen tapaus (2003). 

Koiria enemmän Barking Dogs Never Bite kertoo ihmisistä, jotka osoittavat lemmikeilleen ehdotonta rakkautta, mutta kohtelevat lajitovereitaan kuin kuppaisia kulkukoiria. Elokuvan koirat eivät pure, harvoin edes haukkuvat. Harmittomat otukset kuvataan täysin ihmisten armoilla.

Barking Dogs Never Bite kieltämättä maistuu Parasite-harjoitelmalta. Bongille leimallinen tyyli on kohdillaan, toki muodoltaan vähemmän virtuoosimaisena, temaattisesti ohuempana. Mitä nyt taiteilijataustaisen älykkökasvatuksen saaneelta sosiologiseikkailijalta saattaa viattomana märkäkorvana vielä odottaakin, vaikka uskomaton itseluottamus kameran kanssa sekä useiden tunne- ja tunnelmarekisterien samanaikainen käsittely vakuuttavan realistisessa ympäristössä osoittavat synnynnäisen elokuvantekijän. Toisinaan tyttö keltaisessa sadetakissa on vain tyttö keltaisessa sadetakissa.

Teksti: 2021 Samu Oksanen