Markku “Kuningasjätkä” Pölönen vakuutteli arvostelijan taas kerran taidoillaan. Badding oli ehkä vuoden 2000 odotetuin kotimainen siksi, että Markku Pölönen osaa ohjata tunteella ja suoraan suomalaisille. Tai Pölönen osaa ainakin luoda sen tunteen, että suomalaisuus on juuri sitä mitä mies on filmille kuvannut.

Rauli “Badding” Somerjoen musikanttiura oli luonnollisesti dramaattinen (muuten siitä ei olisi elokuvaakaan tehty), rohkaisuryypyistä tanssilavoilla aina umpikänniin come back -keikalla Helsingin jäähalliin.

Pölösen Badding alkaa teksteillä, joissa mainitaan, että elokuva ei ole totta eikä valhetta, vaan satua. Täten Pölönen sysää biopic -elokuvan sylistään ja saa lähes vapaat kädet työstää fiktiivinen kertomus Somerjoesta. Pelkäksi fantasiaksia juttu ei kuitenkaan luisu, vaan pysyy sillä kultaisella tiellä, jossa todellisuus ja satu erottuvat.

Elokuvan päänäyttelijät Janne Reinikainen (Badding) ja Peter Franzen (Ossi-kaverina) hoitavat hommansa hyvin. Reinikainen ulkomuodollisesti kuin kielellisestikin. Ehkä jopa niin pitkälle, että x-sukupolven lapset eivät tunnista oikeata Baddingia Reinikaisesta myöhempinä aikoina. Franzenin kiihkeä ura jatkuu hyvällä suorituksella, vaikka osittain ehkä hiukan epäonnistuen. Franzenin rooli Ossina oli pehmomiehestä muuttuminen machomieheksi, joka tuntuu jääneen hiukan kesken.

Badding-elokuva etenee välillä hitaalla vauhdilla kohtauksesta toiseen, välissä rallatellen lauluja. Hienosti juttua kuljetetaan välistä Somerjoen mielikuvitusmaailmassa, jossa western ja nyrkkeilykehät ovat osa todellisuutta. Tähdestä on osattu tehdä persoonallinen, ehkä myös oikeanlainen, juuri se Rauli “Badding” Somerjoki.

teksti: © 2000 Raimo Miettinen