Ensi-ilta Netflixissä 12.3.

Biologi Lena (Natalie Portman) on hämmentynyt. Hänen aviomiehensä Kane (Oscar Isaac) on kadonnut sotilaskomennuksella, ja ilman puolisoaan Lena ponnistelee keskittyäkseen jäljelle jääneeseen elämäänsä. Yllättäen kuolleeksi otaksuttu mies palaakin kotiin, mutta toive tilanteen normalisoitumisesta murenee, kun hänen outo käytöksensä valuu joksikin paljon tuhoisammaksi. Kane vaipuu koomaan, ja saadakseen vastauksia Lena aloittaa sankarillisen matkan, jonka etsivät askeleet johtavat kohti sisintä.

Kehyskertomus antaa arvoituksellisesti olettaa, että vihamieliset muukalaiset olisivat saapuneet Maahan kylvääkseen tuhoa tai punoakseen salaliittoja ja pakottaakseen ihmisiä huonoihin valintoihin. Vieras objekti on laskeutunut Floridan rämekaistaleelle kimmeltävän, alati kasvavan voimakentän muodossa kuin opaali suihkuverho. Pinnan väreilevä kauneus saattaa kuitenkin olla myrkyllistä. Sateenkaaren värit eivät voi myöskään olla muistuttamatta seikkailunhaluisesta Dorothystä, toisesta matkaajasta kummallisessa maassa.

Alex Garlandilla on taito järkyttää katsojan mieltä rauhallisilla riitasoinnuilla, jotka saavat ajoittain groteskin kuorrutuksen. Ohjausdebyyttinsä kirjailija-käsikirjoittaja teki Ex Machinalla (2015), karmivissa puitteissa ihmishybriksen ja tekoälyn leikkauspisteessä. Intuitiivisena elokuvantekijänä Garland loi täydellisen uskottavan maailman yhtä paljon audiovisuaalisen suunnittelun kuin käsikirjoituksen rytmin ja repliikkien kautta.

Ohjaaja tuntee lajityyppinsä, ja vaikka hän nauttii tunnottomasta säikyttelystä, Garland on parhaimmillaan luodessaan tunteen intiimistä uhasta, joka voi tylysti korvata lämpötilan ja väristykset toisilla, ja aivan yhtä sukkelasti kääntää hahmot antagonisteiksi.

Yhdessä tuotantosuunnittelija Mark Digbyn kanssa Garland muuttaa jälleen ihmisten kansoittamat huoneet eristyneisyyden ja autiuden tunnuskuviksi. Hohtavan rajan sisäpuolella selittämättömät luonnonlait säätelevät laajempaa, suggestiivisesti rikastetumpaa aluetta, tiheää, vehreää biosfääriä täynnä eläimiä ja kasveja, jotka ovat yhtäältä tunnistettavia ja toisaalta – ylimääräisine ulokkeineen ja psykedeelisine sävyineen – aavemaisen vieraita.

Hävitys perustuu Jeff VanderMeerin palkitun Eteläraja-trilogian ensimmäiseen kirjaan, mutta vaikuttaa olevan harkitusti velkaa myöskin antiikin myytille Orfeuksesta ja Eurydikesta. Vergiliuksen kuvauksessa Orfeus matkaa tuonelaan noutaakseen takaisin palvomansa vaimon, Eurydiken, joka on kuollut käärmeenpuremaan.

Ovidius palasi myyttiin Metamorfooseissaan, ja vuosisatoja myöhemmin Jean Cocteau taivutti kertomuksen modernin linssin läpi hypnoottisen viehättävässä Orfeuksessa (1950), jossa naispuolinen kuoleman lähettiläs ajelee ympäriinsä mustalla Rolls-Roycella motoristit sivuillaan. ”Legenda on oikeutettu ylittämään ajan ja paikan”, sanoo kertoja Cocteaun elokuvassa. ”Tulkitse sitä, miten haluat…”

Lena omaksuu Hävityksessä Orfeuksen roolin vajoten muotoaan muuttaneeseen maailmaan täynnä terroria, kuolemaa, erikoista kauneutta ja tulkinnallista liikkumavaraa. Yhdessä muiden naisten kanssa heidän tehtävänään on saada selvyyttä paitsi X-alueen takaiseen todellisuuteen myös siihen, miksi aiemmat tutkimusretket epäonnistuivat niin perusteellisesti.

Tri. Ventress (Jennifer Jason Leigh) johtaa ryhmää, kun Lena ja muut – ensihoitaja (Gina Rodriguez), fyysikko (Tessa Thompson) ja antropologi (Tuva Novotny) – kartoittavat maastoa, keräävät näytteitä ja puolustautuvat erilaisia uhkia vastaan, mukaan lukien aikaa. Edellisen retkikunnan jäljiltä he löytävät myös kauhistuttavan videon, joka muuttaa elokuvan äkkiarvaamatta Grand Guignol-kauhuksi.

On virkistävää ja poikkeuksellista katsoa genre-elokuvaa, jossa älykkäät hahmot reagoivat älykkäästi fantastisiin tapahtumiin. Naisryhmä koostuu tehokkaista ongelmanratkaisijoista, jotka säilyttävät pragmaattisuutensa ja keskittymiskykynsä kohdatessaan toismaailmallisen sekasorron. Katsoja ymmärtää ja eläytyy päätöksentekoprosessiin, eikä käsikirjoitus missään vaiheessa uhraa älyä jännityksen alttarille.

Vaikka Hävityksen kerronnallinen työntövoima ei yski, on silti masentavan helppoa nähdä, miksi koeyleisöjen reaktioita raportoidusti pelästynyt Paramount huolestui elokuvan mahdollisuuksista lippuluukuilla ja päätyi lopulta myymään kansainväliset oikeudet Netflixille. Studiolle kyse oli harvinaisesta tarjouksesta. Elokuva on hetkittäin pelottava mutta myös kontemplatiivinen sekä läpikuultamaton, ja kiehtova lopetus jakaa varmasti mielipiteet.

Garland on ilmaissut pettymyksensä siitä, että suurin osa kansainvälisistä yleisöistä ei näe elokuvaa valkokankaalta, ja kunnianhimoiseen mittakaavaan nähden turhautuminen on ymmärrettävää. Joka tapauksessa Hävitys shokeeraa, hurmaa ja kalvaa, katsoo sen miltä ruudulta hyvänsä.

Teksti: 2018 Samu Oksanen