Elokuvaa katsoessa voi kokea monenlaisia hetkiä, jopa hyviäkin. American Pie (1999 USA) kuuluu kuitenkin tähän miinuspuoleen. Elokuvan antama fiilis ei ole lähelläkään neutraalia saatikka sitten hyvää fiilistä. Se on lukiopojan puberteettiongelmista kertova elokuva, jossa ihmisiä nolataan julkisesti erilaisissa tilanteissa.

Kun koko elokuva rakentuu vieläpä tämän aatteen ympärille, eikä lisäile siihen paljoakaan mitään muuta, on meininki huonompi kuin Anja-muorin 80-vuotis juhlilla viime suvena.

Poikanelikkö jahtaa tyttöjä siinä toivossa, että saisi menettää poikuutensa ja muuttua mieheksi. Pojat sopivat tai oikeastaan lyövät vetoa siitä, että jokaisen on saatava poikuus pois viimeistään koulun päättäjäisissä. Tämän jälkeen nämä epätoivoiset “miehet” alkavat suunnitella mitä erikoisempia suunnitelmia muijien varalle. Välissä aina heitetään noloa huumoria noloissa tilanteissa, joille nauraminen on hauskaa vain ensimmäiset 30 minuuttia.

Tämä kriittinen ja tärkeä 30 minuuttinen onkin rajapyykki siedettävän ja hyvän elokuvan välillä. Jos elokuva olisikin jätetty vain siksi kyseiseksi puoleksi tunniksi, olisi yleisön ja näyttelijöiden nöyryyttäminen ollut ihan kivaa. Mutta!

Ohjaaja Paul Weitz on ehkä saanut hyvät rahat tällaisesta teinikomediasta, sillä meidän(kin) nuoriso pitää tällaisesta huumorista. Vanha huumorin perus pylväistä on juuri nöyryyttäminen (erityisesti toisten nöyryyttäminen). American Pie tekee kuitenkin tällaisen huumorin noloimmissa paikoissa ja yhä uudestaan ja uudestaan.

Käsikirjoittaja Adam Herz kirjoitti käsiksensä omista kokemuksistaan, joka sinänsä on myös ahdistavan noloa. Ehkä jostain toisesta tämä on hauskaa, mutta ei minusta.

teksti: © 2000 Raimo Miettinen