Kun ensimmäinen Aliens vs. Predator näki päivänvalon vuonna 2004, oli katsojien reaktio enimmäkseen tyrmistynyt. Paul W.S. Anderson, mies kelvon Event Horizonin ja kelvottoman Mortal Kombatin takaa, oli onnistunut alle kahdessa tunnissa raiskaamaan kaksi arvostettua elokuvasaagaa, yhdistämällä ne mielikuvituksettomasti ja innottomasti ja vieläpä sijoittamalla koko roskan tylsiin luolastomaisemiin keskelle etelänapamannerta.

Ensimmäisen AVP:n runko oli yksinkertainen: predatorien ja alienien vuosituhansia kestänyt taisto, jonka väliin ihmiset tahtomattaan joutuvat. Simppeli perusrakenne avasi tietenkin ovet jatko-osalle, ja kolme vuotta myöhemmin elokuvateattereihin saapui kakkososa, muualla maailmassa Requiem -lisänimellä varustettu AVP2. Jatko-osa nähtiin fanipoikien keskuudessa messiaana, ihmelapsena joka paikkaa kaikki edeltäjänsä puutteet, palauttaen elokuvasarjan taas raiteilleen. Mutta onko mikään lopulta muuttunut?

Ennakkoasetelma on hienoisen lupaava: tylsän pyramidin sijaan rotukamppailu käydään ihmisten seassa, pienen yhdysvaltalaisen kaupungin sydämessä ja laitamilla. Luvassa on myös ilmeisen vuolaita verileikkejä, sillä ikäraja on Suomessa K-18. Ehkä ei McTiernanin Predatorin lystiä viidakkobalettia tai Ridley Scottin Alienin klaustrofobista avaruusoopperaa, mutta jos edes perusviihdyttävää, fanit tyydyttävää scifitoimintaa?

No ei. Ongelmaksi koituu se, ettei ohjaajilla (Strausen veljekset Colin ja Greg) tunnu olevan minkäänlaista dramaturgian tajua, tyylistä puhumattakaan. Vuorotellen seurataan pahvisten ihmishahmojen yhdentekeviä vaiheita ja predatorin ja alienien hiljaista murinaa: jännitystä eivät Strauset kykene luomaan, ja ne harvat potentiaalisetkin hetket hukataan ennalta-arvattavaan kameratyöskentelyyn, joka tuhlaa hetkessä sen yllätysmomentin, joka kaikista hyvistä kauhuelokuvista tulee löytyä.

Myös teknisesti AVP2 on tumpeloiden käsialaa. Suurin ongelma on valaistus: elokuva on yksinkertaisesti liian tumma, jotta tapahtumia olisi nautittavaa seurata. Katsoja huomaa alinomaan toivovansa, jospa jo koittaisi päivä Gunnisonin kaupunkiin. Vaan ei: koko elokuvan jälkipuolisko kärvistellään yössä. Käsittämätön ratkaisu, sillä vuorokaudenaika vie kaiken hauskuuden pois miljööstä, joka nimenomaan oli ongelmana ykkösosassa.

Täysin turveloitu on myös käsikirjoitus: niin kliseinen ja saagaan sopimaton ratkaisu kuin olisikin, niin kertojan tuominen olisi helpottanut tilannetta huomattavasti. Nyt joudun jälkikäteen Wikipediasta lunttaamaan tarinan sekavan alkupuoliskon, joka menee kutakuinkin näin: heti ensimmäisen AVP:n jälkeen Predatorit ovat lähtemässä Maasta, kun kyydissä olevan kuolleen sankaripredatorin masusta puskee ulos uusi alienvauva, joka onkin alienin ja predatorin risteytys – predalien!

Näyttelijöistäkään ei ole paljoa kerrottavaa. Kristen Hager nähdään bikineissä, jos jotakuta kiinnostaa – epäilen vahvasti. Hahmot ovat poikkeuksetta rasittavia, Hollywoodin satunnaisgeneraattorilla tuotettuja karikatyyreja, joista turhat ö-luokan tähdenlennot eivät saa mitään irti. Heidän kohtalonsa mukiinmenevien gorekuolemien uhreina on enemmän kuin oikeutettu. Paitsi ehkä sen pikkupojan.

AVP2:n ohjaajat ovat – yllätys, yllätys – visuaalisista efekteistä kannuksensa saaneita 2000-luvun erekokkosia, joille yhtäkkiä on lykätty sievoinen summa taaloja, jonkinlainen käsikirjoituksen irvikuva ja kourallinen TV:stä tuttuja tusinanaamoja, ilmeisesti ainoana missiona saada kursittua valkokankaille jonkinlainen jenkkinuorisoa tyydyttävä rymistelyflikka.

Onko tehtävä sitten onnistunut? Sitä on vaikea sanoa. Mikään hitti AVP2 ei ollut ainakaan kotimaansa lippuluukuilla, keräten lopulta reilut 40 miljoonaa dollaria – kaltaisensa projektin perusbudjetin verran. Maailmalla sentään riitti sen verran katsojia, että kolmososaakin voi pitää kannattavana ajatuksena.

Veljesten aikaansaannos on täysin hengetön, tyylitön ja munaton tekele. Syyllistä on turha etsiä, sillä yksikään osa-alue ei ole erityisen onnistunut. Strauset ohjaavat täysin kyvyttömästi – visuaalisesti elokuva on halvan näköinen ja näyttelijäkaarti vetää puoliliekillä. Mutta hei, ehkä tästä tosiaan nähdään vielä kolmas osa, joka korjaa edeltäjiensä puutteet!

Déjà vu, anyone?

Teksti: © 2008 Anton Vanha-Majamaa