“We will never negotiate!”

Vuosi 1997 oli siitä erikoinen elokuvien kannalta, että lähes kaikkia palkintojenjakokekkereitä dominoi megabudjetilla tuotettu Titanic. Oli käytännössä ihan sama mikä elokuva kilpasille lähti. Niinpä esimerkiksi tämä Wolfgang Petersenin ohjaama trilleri Air Force One (AFO) sai kunnian olla vastaehdokkaana peräti kahdessa Oscar-gaalan kategoriassa. Sama temppu tuskin olisi enää mahdollista, sillä vaikka AFO on pätevä jännäri, niin sentään Oscar-ainesta siinä ei ole nimeksikään.

Yleisön kiinnostus herää aina tietyin keinoin. Pääosaan kiinnitetään suosionsa huipulla paistatteleva tähtinäyttelijä ja aiheeksi valitaan sujuvasti etenevä panttivankikertomus. Sitten vain päätetään tapahtumapaikka ja kaappauksen kohde, ja siinähän sitä kokoillan viihdettä on pariksi tuntia. Elokuvastudion ideariihessä pääosaan valittiin Harrison Ford (Indiana Jonesit), paikaksi matkustajalentokone ja kohteeksi Yhdysvaltain presidentti. Mistä tahansa reittikoneesta ei myöskään ole kyse, sillä nimensä mukaisesti kamppailut käydään presidentin omassa lentävässä linnoituksessa, Air Force Onessa.

Tarina alkaa presidentin (Ford) vieraillessa Moskovassa. Historiallisen puheen jälkeen Yhdysvaltain seurue suuntaa kotimatkalle, mutta mukaan ujuttautuu myös ryhmä paikallisia terroristeja. Kovin helpostihan se jälleen tuntuu käyvän, mutta mitäpä sitä syvällisiä pohtimaan. Syvällisyydestä puheen ollen, tarina saa oudon mausteen kun presidentti itse alkaa hoitelemaan sekä turvamiestensä että pilotin tehtäviä. Tiesin kyllä, että Ford on tekijämiehiä, mutta silti…

Kaappareiden joukkoa johtaa Hollywoodin aliarvostetuimpiin näyttelijöihin kuuluva, oma henkilökohtainen suosikkini, Gary Oldman (Yön ritari), joka ottaa vakaumuksensa ajamana heiluvan terroristin roolista kaiken mahdollisen irti, jopa siinä määrin, että Ford jää muutamassa kohtauksessa täysin katsojaksi. Valtaosan kamera-ajasta nappaa kuitenkin Ford, joka uskollisesti toistaa kaikki maneerinsa (sormen heilutukset, vaihtuvat äänenpainot ja tiukat katsekontaktit). Fordin ongelma on kuitenkin se, että häntä on erittäin vaikea, ellei jopa mahdoton, kuvitella minkään valtion presidenttinä. Edes Hollywoodin. Sivuosissa nähdään myös nipullinen kohtuullisia onnistumisia. Etenkin William H. Macy (Diili) jatkaa totutun pätevästi ja Glenn Close (Vaarallinen suhde) säväyttää vaikeita päätöksiä jakelevana varapresidenttinä.

AFO vetoaa tunteisiin, mutta lähinnä vain amerikkalaisten. Muille AFO on vain tiiviisti editoitua aivot narikkaan –tyyppistä viihdettä isolla rahalla tuotettuna. Kärryiltä ei pääse tipahtamaan missään vaiheessa. Tärkeää ei ole edes se, miksi kone loppujen lopuksi kaapataan. Lopputuloksenkin kaikki arvaavat jo ensimmäisellä minuutilla. AFO ei siis yllätä, ei liiemmin säväytä, vaan lähinnä hymyilyttää raskaan työviikon jälkeen nautittuna. Wolfgang Petersenin parhaimmistoon AFO ei missään nimessä lukeudu, mutta tuotti silti saksalaissyntyiselle ohjaajalleen pinon pelimerkkejä jatkoa varten. Pätevämpää Petersen-trilleriä etsiville suosittelisin neljä vuotta aiemmin valmistunutta Tulilinjalla-elokuvaa, joka sekin liikuskelee presidentti-teemalla.

Teksti: © 2009 Lasse Lepola