Kauan tätäkin elokuvaa jouduttiin odottamaan. Edesmennyt Stanley Kubrick kehitteli tarinaa mielessään pitkään ja odotteli elokuvatekniikan nousevan sille tasolle, että hän voisi tehdä elokuvansa haluamallaan tavalla. Kenties Kubrick lopulta väsyi odotteluun, sillä hän päätyi delegoimaan ohjausvastuun toiselle alan jättiläiselle, Steven Spielbergille. Kubrick kuoli ennen kuvausten alkua.

Vaikka Steven Spielberg on itse kirjoittanut elokuvan lopullisen käsikirjoituksen, siinä näkyy vahvasti Kubrickin suunnittelema synkkä maailman- ja ihmiskuva. Kun tähän ympätään mukaan Spielbergin tunnetusti tunteellinen ja perhekeskeinen elämänfilosofia, niin voi olla varma, että kokonaisvaikutelma on jokseenkin ristiriitainen.

Tulevaisuuden maailmassa nykyiset metropolit ovat vain muisto. Meret ovat paljolti nielaisseet suuret vanhat merenrantakaupungit ja sisämaan kaupungit ovat niin rehevöityneitä ettei niissä viitsi kukaan elää. Uudet kaupungit, joissa robotit ja ihmiset elävät yhdessä, vetävät sisälleen kaiken kansan.

Cybertronic niminen firma valmistaa ihmisrobotteja, joilla on kaikilla oma tarkoituksensa. Heitä on A:sta Ö:hön, taloudenhoitajista rakastajiin. Nyt Cybertronics kehittelee ihmisrobottia, joka osaisi “aidosti” rakastaa. Henry (Sam Robards) työskentelee Cybertronicsissa ja hän saa yhden prototyypeistä omakseen. Robotin nimi on David (Haley Joel Osment), ja se näyttää aivan tavallisen pieneltä pojalta. Henryn vaimo Monica (Frances O´Connor) on aluksi haluton ottamaan moista omituisuutta kotiinsa, mutta lopulta hänen lapsenkaipuunsa ohittaa järjen äänen. Niinpä David alkaa kotiutua uuteen kotiinsa ja opettelee kovasti “rakastamaan aidosti”.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Henryn ja Monican oikea poika saapuu kotiin sairaalasta. Yhteiselo robotin ja oikeiden lapsien välillä ei ota sujuakseen, joten lopulta perheen vanhemmat päättävät hankkiutua eroon vaaralliseksikin osoittautuneesta robotista. Hylättynä ja surullisena David vaeltelee pitkin poikin maata käyttäen kompassinaan tarinaa Pinokkiosta, jossa Sininen Haltija muuttaa lopulta nuken oikeksi pojaksi. Samaa hakee David. Hän uskoo voittavansa takaisin “äitinsä” rakkauden, jonka hän on menettänyt syistä, joita hän ei itse osaa ymmärtää. Matkansa varrella hän tapaa rakastajarobotin Gigolo Joen (Jude Law), joka auttaa häntä tehtävässään läpi kummallisen ja vaarallisen matkan.

A.I. viljelee monia eettisiä ja moraalisia kysymyksiä. Mikä velvollisuus ihmisellä on luomaansa tekoälyä kohtaan? Voiko tietokone ymmärtää tunteita? Kuinka pitkälle ihmisen korvaamisessa koneilla kannattaa mennä? Esitetyt kysymykset ovat hyviä ja kiinnostavia, mutta A.I. ei lopulta tarjoa valmiita vastauksia. Päin vastoin, tarina tuntuu lopulta sotkeutuvan omaan kysymysten verkkoon yrittäessään levittäytyä liian monelle tasolle. Lopulta pelkistetty sci-fiseikkailu olisi ehkä toiminut paremmin.

Tässä suhteessa Spielbergin ja Kubrickin erilaiset näkemykset tuntuvatkin tuottavan ongelmia. Draamana A.I. kuitenkin toimii. Davidin värikäs ja hetkittäin kaaosmainenkin matka tuntuu suurimmilta osin mielenkiintoiselta ja mukaansatempaavalta.

Spielbergin muovaama kuva tulevaisuudesta on visuaalisella tasolla loistava. Erikoisefektit ovat ensiluokkaisia ja palvelevat tarkoitustaan.

A.I. jää kokonaisuutena silti hieman ontoksi. Se ei todellakaan ole sellainen spektaakkeli, jollaista Spielbergin ja Kubrickin “yhteisprojektilta” voisi odottaa. Näkemyksellisellä ja aatteellisella tasolla se jää kauaksi klassikosta, mutta näyttävänä sci-fiseikkailuna se pääsee aika pitkälle ja onnistuu viihdyttämään koreudellaan.

Nuori Osmentkin on yllättävän hyvä robottilapsena vaikka hänen tulkinnassaan on aistittavissa lievää ulkokohtaisuutta – joka saattaa omalla tavallaan sopia kuvaan. Mitenkään erityisen rakastettavaa hahmoa hän ei saa Davidista kuitenkaan luotua, mutta se ei ole niinkään hänen syy, sillä tilanne on jokseenkin vaikea: kuinka voisimme eläytyä hahmoon, joka loppujen lopuksi on kuitenkin vain kone? Robotti ei itsessään anna aineksia erityiselle draamalle, ja niinpä se kiteyttää mielestäni aika hyvin koko elokuvan teeman: kuinka aidosti voisi ihminen rakastaa robottia, joka on ohjelmoitu rakastamaan mahdollisimman aidosti, mutta kuitenkin keinotekoisesti?

teksti: © 2002 Antti Honkala