After We Collided

After We Collided (2020)

| DVD
  • 1

Nuorten aikuisten Fifty Shades of Greyssä tapellaan ja nussitaan, mutta mitään ei tapahdu.

julkaistu 2021-05-04 / päivitetty 01.06. klo 09:09

KUVA 3

Hero Fiennes Tiffin
Hero Fiennes Tiffin 

KUVA 2

Hero Fiennes Tiffin ja Josephine Langford
Hero Fiennes Tiffin ja Josephine Langford 

KUVA 1

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin
Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin 

After We Collided

Ohjaus Roger Kumble
Näyttelijät Josephine Langford, Hero Fiennes Tiffin, Selma Blair, Dylan Sprouse
Maa USA
Pituus 101 minuuttia
Ikäraja 12
Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

On luonnotonta loikata kesken kaiken mukaan monivuotiseen elokuva- tai tv-sarjaan, ilman syvempää sidettä kyseisen franchisen historiaan. Tietysti vihkiytymätön jästikin voi tykätä sekä Star Wars: The Force Awakensista (2015) että NCIS Rikostutkijoiden (2003-) järjestyksessä 246. jaksosta "Kill Chain", vaikkei tuntisikaan ylisukupolvisesta väkivallasta juontuvaa traumaa kuvaavan Skywalker-saagan kuutta aiempaa episodia ja Washingtonin laivastotukikohdan erikoisagenttien pidempiä henkilökaaria kuin omaa velipoikaa.

Television kolmannella kultakaudella, jolloin kallista vapaa-aikaa vievä katselupäätös vertautuu entistä vahvemmin persoonalliseen elämäntapavalintaan, kysyy kurinalaista luonnetta sitoutua täysillä uuteen sarjaan. Piehtaroidessa ja puntaroidessa Buridanin aasina sopivaa vaihtoehtoa vuolaasta ohjelmavirrasta saattaa näännyttäviä päiviä ja unettomia öitä kertyä useampia. Vastuu on iso: juonipaljastusten epätoivoinen välttely vaikeuttaa arkea, jos yksikin jakso jää välistä, koska lounailla ja kahvipöydissä ei enää muusta puhutakaan.

Kun ryhdyn säännöllisesti seuraamaan mahdollisesti mammuttimaisiin mittoihin kasvavaa sarjaa, sinnittelen matkassa tiiviisti koko maratonin, vaikka laatu vaihtelisi ja lopulta odotukset pettäen lässähtäisi niin pahasti, että tekisi mieli päästää se kipu pois itseltä. Heroes (2006-10), Lost (2004-10), O.C. (2003-07) ja Smallville (2001-11) melkein tuhosivat minut, minkä lisäksi olen joutunut hyvästelemään jo kaksitoista Doctor Whon inkarnaatiota.

Elokuvia pitchataan studioille paitsi tärkeillä ja tunteikkailla tarinoilla sekä visuaalisesti kiinnostavilla konsepteilla myös globaaleilla hitti-ilmiöillä. Kirja-adaptaatiot sijoittuvat seuraavaan nelikenttään: 1) hyvä elokuva hyvästä kirjasta, 2) hyvä elokuva huonosta kirjasta, 3) huono elokuva hyvästä kirjasta, 4) huono elokuva huonosta kirjasta.

Vielä äskettäin en ollut kuullutkaan Austinissa asuvan Wattpad-sensaatio Anna Toddin viisiosaisesta eroottisesta After-romaanisarjasta, joka alkoi fanifiktiona poikabändi One Directionista nettikirjailijoiden avoimella ja ilmaisella julkaisualustalla 2013. Nyt ei olla murtamassa trooppia enkelimäisen kiltistä tytöstä, joka tapaa uudessa yliopistokaupungissa pahan pojan, rakastuu, eroaa ja päätyy jälleen yhteen. Rinnastuksia rakennetaan niin Bellan ja Edwardin eläimelliseen vetovoimaan hurmeisessa Twilight-vampyyrifantasiassa kuin Cathyn ja Heathcliffin "yhtä ja samaa ainetta olevien sielujen" kuoleman rajatkin rikkovaan symbioosiin Emily Brontën Humisevassa harjussa.

After We Collided on virallista jatkoa Jenny Gagen ohjaamalle, People's Choice-palkitulle bestseller-sovitukselle After (2019). Myönnän heti, etten todellakaan edusta toksisen teiniromanssin 15-16-vuotiasta kohderyhmää, jolle elokuva mainostaa arveluttavan parisuhdemallin kytkynä Victoria's Secretin raidallista satiinipyjamaa.

Ohjaajavaihdos fiktioelokuvan ensikertalaisesta genre-ekspertti Roger Kumbleen on paperilla askel ylöspäin. Koettihan naisen halua perinteisesti laiminlyöneen lajin konossööri opettaa itsenäisenä ja innokkaana aloittelijana kokonaiselle sukupolvelle seksipositiivisuutta kierossa nuorisojännärissä Julmia aikeita (1999) ja riemukkaan roisissa romkomissa Radalla (2002).

Markkinalupaus paremmasta paljastuu jo lähdössä raivostuttavaksi vedätykseksi, josta menee oitis maku. Heräävän miehen eloton voice-over kertaa katsojan kartalle edellisen elokuvan tapahtumista. Järvimaiseman kaihoisa katselu laiturinnokassa, naisen pakaraposket kesken aktin ja kaatosateen kohina paaluttavat pehmopornografisen melodraaman tyylipiirteet. Takaumien taustalla soi nashvillelaisen lauluntekijä Aron Wrightin "You Were Supposed to Be Different".

On vierähtänyt kuukausi siitä, kun Tessa Youngille (Josephine Langford) valkeni karu totuus Hardin Scottin (Hero Fiennes Tiffin) vedonlyöntihaasteesta: veljeskunnan tatuoitu kapinallinen deittaili fuksi-impeä voittaakseen paatuneen viettelypelin. Tehtyään näennäisesti pysyvät bänät Tessa satsaa tarmonsa harjoittelupaikkaan johdon assarina Vancen kustantamossa, jottei ajattelisi tohjoksi tallottua sydäntään. Kunnes eräänä kosteana konferenssi-iltana Seattlessa kumoaa muutaman huikan liikaa ja melkoisessa tumussa kilauttaa Hardinille kännipuhelun kertoakseen, mistä tämä jää paitsi.

Eikä aikaakaan, kun Hardin jäljittää päihtyneen Tessan ja rientää juosten pelastamaan hänet itseltään. Yksi asia johtaa toiseen ja... Aamulla Tessa potee morkkista, mutta päätyy jo pian esittämään onnellista paria Hardinin tietämättömälle äidille (Louise Lombard). Ja kappas, on-off-kipinä syttyy jälleen intohimoiseen liekkiin.

Myrkyllinen köydenveto ei selvästikään tule läpäisemään terveen ja tasapainoisen parisuhteen feminististä seulaa. Moniongelmainen kundi on sairaalloisen mustasukkainen ääliö, joka puhuu ennen kuin ajattelee, livauttaa valheen loukatakseen, eikä hyväksy kieltävää vastausta. Muiden miesten vähäisistäkin vilkaisuista raivostuva Hardin ei suostu jättämään Tessaa rauhaan, vaan soittelee, vaanii ja vaikutuksen tehdäkseen vie esimerkiksi auton korjattavaksi lupaa kysymättä.

Näkökulmahenkilön soisi kasvavan ja kehittyvän, mutta valtaosan elokuvan kestosta Hardin vain huutaa, vinkuu ja viskoo tavaroita. Manipuloiva käytös vaihtelee lapsellisesta kiukuttelusta totaaliseen flippaamiseen. Hardin ei ehkä pahoinpitele Tessaa fyysisesti, mutta on henkinen sekä emotionaalinen hyväksikäyttäjä, joka tarvitsee terapeutin apua. Kahteen otteeseen sopimusyhteiskunnan herrasmies tosin harrastaa "suostumuksellista" seksiä miltei tiedottomassa humalatilassa olevan tytön kanssa, eli syyllistyy käytännössä raiskausrikokseen.

On ironista, että Hardinin esikuvana on käytetty värikkäällä pukeutumisellaan sukupuolinormeja rikkovaa sekä miesihannetta monipuolistavaa brittiartisti Harry Stylesia, joka ensimmäisenä miehenä poseerasi yksin Yhdysvaltain ikonisen muoti-instituutio Voguen kannessa, vieläpä hameessa ja mekossa. Timothée Chalametin ohella Styles on ihanasti laajentanut maskuliinisuuden poolia George Clooneysta, Brad Pittistä sekä Magic Mike-stripparielokuvista.

Harjoitetaanpa hieman kahden markan kyökkipsykologiaa. Henkilöhahmoina Tessa ja Hardin ovat molemmat sietämättömän sokeita katkaisua kaipaavalle kierteelle, joka kumpuaa vinoutuneen rakkauskäsityksen sisäistetystä virhe-esimerkistä. Tessan isä hylkäsi kodin vieraan naisen vuoksi; ahdistunut Hardin näkee painajaisia traagisesta lapsuudestaan alkoholistiperheessä.

Tessa tahtoisi olla vahva sankaritar, mutta valitettavasti sortuu irrationaalisuudessaan tuon tuosta tekemään mitä tyhmimpiä päätöksiä. Miksi hän uskoutuu Hardinista kilpakosija Zedille (Samuel Larsen), joka yhä kärkkyy vain pöksyihin? Jos Hardinin ulottuvilta houkuttaa piilottaa puukot ja lasipullot, tekisi myös mieli läppäistä Tessa järkiinsä, jottei naiivi idiootti enää haksahtaisi kusipäihin, vaan huomaisi hiljaa ihastuneen, joskin profiililtaan millinohuen kollega Trevorin (Dylan Sprouse).

Läpi elokuvan Tessa aprikoi, pitäisikö elämää aktiivisesti arvaamattomuudellaan ja epäluotettavuudellaan vahingoittava Hardin laittaa luiskaan, mutta minkäänlaista tyydyttävää ratkaisua saastuttavan syöpäpesäkkeen ja radioaktiivisen laskeuman karistamiseksi ei tarjota. Media, politiikka ja työelämä usuttavat niin ikään aivan riittämiin naisia toisiaan vastaan, joten olisi jo korkea aika heivata hirveä hutsuhäpäisy tarpeettoman draaman aineksena.

"Pornossa alastomuus on keskiössä, taiteessa fokuksen ulkopuolella", kiteytti Peter Weirin harvoin nähdyn kasarihelmen Rakkaus veitsenterällä (1982) lyhytkasvuinen kertojahahmo, älykäs ja moraaliltaan periaatteellinen kuvajournalisti Billy Kwan yksinkertaisen eron katsomis- ja vaikuttamistapojen välillä presidentti Sukarnon syrjäyttämiseen Indonesiassa johtaneen vallankaappausyrityksen pyörteessä syksyllä 1965.

Tuomas Akvinolaisen estetiikasta väitellyt eurooppalaisen kulttuurihistorian superstara, loisteliaan sivistynyt italialainen semiootikko Umberto Eco ei epäillyt laittaa pakinassaan "Come riconoscere un film porno" (Il secondo diario minimo, 1992) jynkkyä samalle viivalle seitsemättä taidetta uusiksi määritelleiden Michelangelo Antonionin (Seikkailu, 1960) sekä Bernardo Bertoluccin (Viimeinen tango Pariisissa, 1972) klassikoiden kanssa. Renessanssipersoonan ja valistusmiehen postmodernissa proosassa valtavan oppineisuuden osoittaminen menee toisinaan akateemiseksi merkityksillä brassailuksi, mutta kokoelma aikakauslehdissä ilmestyneitä tekstejä arjen huvittavista huomioista valottaa viihdyttävän nokkelasti kulttuurituotteiden kuluttamisen mekanismeja.

Miten tunnistaa pornoleffa? Eco ottaa tarkastelunsa metodiksi taiteen mimeettisen vaikeuden jäljitellä todellisuutta. Porno tuhlaa tarpeettoman paljon aikaa päästäkseen paikasta A paikkaan B ennen kunnon panoa. Runkkumateriaalin pikakelaajaa banaali tyhjäkäynti bussissa tai hotellin aulabaarissa riepoo, mutta on välttämätöntä tuottajille taloudellisesti sekä näyttelijöille fyysisesti, sillä ilman normaaliutta taustalla ei helpommin esitettäviä tabuja, paheita ja poikkeavuuksia kestäisi psykologisesti kukaan. Porno on siis kirjaimellisesti ajan hukkaa.

Turvallisessa luottamuksen ilmapiirissäkin intiimikohtaukset ovat näyttelijöille pomminvarmasti yhtä kiusallisia kuin käsikirjoitettu oheistoiminta aikuisviihteen ammattilaisille. Porno kun irrottaa seksistä nauttimisen evolutiivisesta kontekstistaan suvun jatkumista suosivana ylivoimatekijänä ja vie ärsykkeen äärimmilleen mitä mielikuvituksellisimpien parafilioiden performansseissa. Pornofilmit ovat armeijan loputtoman varusvaraston kaltainen aarreaitta kliseisiä kiipelitilanteita, joille kaikkivaltiaan ja kaukaa viisaan Jumalan luoma mestarihölmöläinen hätäkeskuksessa saletisti höröttää, kunnes uskomattomin toteutuu.

Tänä päivänä tosin pornotähdetkin käyttävät näyttelijävalmentajia, joiden kanssa käydään läpi tökerän campia dialogia ja harjoitellaan hallitsemaan hekumassa tahattomasti hillittömän puolelle paisuvia eleitä ja ilmeitä. Kieltämättä koomista, koska kuvausarjessa kuitenkin enemmän stressaavat repeävät hiuslisäkkeet, kirvelevän ja tahmean lastin laukeaminen silmille, tasapuolisen huomion osoittaminen kimppakivassa, reisien polttelu epämukavassa asennossa HD-kameroita varten, sugillaatio liian lujasta lerssin imemisestä sekä poikasen painuva rintakehä kypsemmän tamman tamppauksessa. Esimerkkejä kyllä riittää.

Neitseellisen kokemattoman ja ujon kirjallisuusopiskelija Anastasia Steelen vaitioloon velvoittava orjakontrahti komean yritysmiljonääri Christian Greyn kanssa latistui Fifty Shades of Grey-trilogian muka shokeeraavassa avauselokuvassa (2015) kahden puunatun Ikea-pinnan vajaan varttitunnin sisäsiistiksi BDSM-teeskentelyksi design-huonekalujen punaiseen verhoillussa luksusluolassa, jossa ylelliset köydet, nahkakahleet ja ratsupiiskat roikkuivat särmissä riveissä.

Tessa ja Hardin leikkivät Shakespearen kaksiselkäistä petoa aivan kaikkialla: sängyssä, sohvalla, suihkussa, toimistossa, puun juurella. Sujuvan ja strukturoidun juonikokonaisuuden sijaan elokuva tuntuu pinnallisen haperolta sarjalta seksi- ja riitelysessioita. Jos eivät Dakota Johnson ja Jamie Dornan saaneet vaivaantunutta viisariani värähtämään vähääkään mustien aurinkolasien ja popliinitakin alla teatterin takarivissä, niin sulavan steariinin kemiaan Langfordin ja Fiennes Tiffinin välillä ei usko edes oikea käteni. Ja Hardinin kamala nimi, herra paratkoon, ääntyy englanniksi melkein erektiona.

After We Collided varasti elämästäni 101 minuuttia, joita en saa koskaan takaisin. Tuhoon tuomittua tarinaa tapittaa kärsien kuin hidastettua auto-onnettomuutta, josta jäljelle jää massa vääntynyttä metalliromua ja ruhjoutuneita uhreja. En ole ikinä kyennyt käsittämään itsekidutuksen haluttavuutta, hyveellisyyttä tai tavoiteltavuutta. Miksi sitten altistan itseni kerta toisensa jälkeen tietoisesti ja palavasti yhden tähden kokonaisvaltaiselle kehnoudelle, joka on oikeutetusti ansainnut täyslaidallisen? Yhtä hyvin voisin antaa lihakärpäsen munia korvakäytävääni tai ottaa suolihuuhtelun tulikuumalla lyijyllä.

Ellei ystävä vieressäni olisi reagoinut hengityksen tahdistavalla antaumuksella näkemäänsä, tämä subjektiivinen tilitys olisi todennäköisesti jäänyt näpyttelemättä. Jos mahdollista, "vennamolainen" elokuvakansa eli viihdeyleisö ymmärtää vielä vähemmän näyttelemisestä, käsikirjoittamisesta ja kuvauksesta kuin ihmistoukat, jotka päättävät kaapelikanava Nickelodeonin Kid's Choice-pysteistä. Juuri siksi kriittisiltä esikatselijoilta ja laaduntarkkailijoilta edellytetään myös tulevaisuudessa masokistista heittäytymistä.

Jotta kyynisten koiranleukojen apokalypsi tulee mainittua, todettakoon, että After We Collidedin päästyä yhtenä koronavuoden harvoista ensi-illoista teatterilevitykseen elämme ehkä sittenkin lopun aikoja. Toivottavasti edes soundtrackille houkuteltu Oscar- ja Grammy-ehdokas, indiemuusikko Sufjan Stevens kuittasi kalvavan katumuksen intiimiin ja akustiseen pastoraalifolkiin pukevasta kappaleesta "Should Have Known Better" hunajaisen palkkasekin kiikutettavaksi pankkiin.

Teksti: 2021 Samu Oksanen

Seuraa meitä

PINNALLA

007 No Time to Die

| 29.09.

Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.

Lue lisää »

Free Guy

| 10.08.

Kesän todellisessa yllättäjässä pelimies kyllästyy vähäpätöiseen sivurooliin.

Lue lisää »

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia

| 21.09.

Sokea ja sosiaalisesti eristynyt cinefiili rullaa oman elämänsä kasarisankarina hakemaan höttöisen hattaran sijaan aitoa läheisyyttä.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

The Ice Road

| 26.08.

Vaikka jää pettää rekkakuski-Neesonin rutiininomaisen toimintatrillerin alta, vihainen harmaakarhu ei osoita hiipumisen merkkejä.

Lue lisää »

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

| 03.09.

Säädyllisen siirappisessa murhenäytelmässä toimittaja löytää kiihkeästä romanssista kertovan kirjeen ja rakastuu.

Lue lisää »

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia

| 21.09.

Sokea ja sosiaalisesti eristynyt cinefiili rullaa oman elämänsä kasarisankarina hakemaan höttöisen hattaran sijaan aitoa läheisyyttä.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Luetuimmat – 12KK

Caleb Landry Jones ja Henry Hughes

The Outpost Lue arvio »

Gerard Butler

Greenland Lue arvio »

Russell Crowe

Rattiraivo Lue arvio »

Gugu Mbatha-Raw ja Gemma Arterton

Kesämaa Lue arvio »

Devin France

Wendy Lue arvio »

Inja Zalta, Emilia Ares ja Ronen Rubinstein

Follow Me Lue arvio »

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin

After We Collided Lue arvio »

Ellen Hollman

Army of One Lue arvio »

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2021
ISSN 1798-7202