Kutsu häntä Tamiksi.

Islantilaisen toiminta-auteur Baltasar Kormákurin englanninkielisistä elokuvista tuoreimmat – Everest (2015) ja nyt Adrift – olisivat omiaan muodostamaan kuluttavan kaksoisnäytöksen tosielämän surf & turf-survivalismista. Syväjäädytetyn Jake Gyllenhaalin jälkeen Outolintu-tähti Shailene Woodley ajelehtii omassa puoliskossaan eteläisellä Tyynellämerellä vaurioituneella kuunarilla Nälkäpelien Sam Claflinin riutuessa selällään aluksen perässä.

Woodley esittää Tami Oldhamia, jonka muistelmateos Red Sky in Mourning on selviytymisdraaman pohjalla. 23-vuotias kalifornialainen maailmanmatkaaja laskeutuu vuonna 1983 Tahitille, jossa hän löytää töitä venesatamasta ja romanssin valloittavasti hymyilevän brittipurjehtija Richard Sharpin (Claflin) käsivarsilta. Orastavan suhteen auringon täplittämä idylli risteää terävästi pariskunnan myöhemmän, rajumyrskyn jälkeisen eloonjäämiskamppailun kanssa.

Kormákur vuorottelee sujuvasti autuuden ja koettelemuksen välillä ennen ja jälkeen jättimäisen hurrikaanin, joka erottaa kaksi tilaa toisistaan. Ohjaaja ei kaivaudu kovin syvälle Tamin ja Richardin persooniin tai taustoihin. He ovat viehättäviä, seikkailunhaluisia kulkijoita neuvottelemassa yhteisestä tulevaisuudesta. Kun tarjoutuu tilaisuus purjehtia Tahitilta San Diegoon Richardin iäkkään tuttavapariskunnan jahdilla, Tami epäröi – ei siksi, että pelkäisi avomerta, vaan koska häntä huolettaa matkan jakaminen rakastettunsa kanssa.

Tapahtumien sijoittuminen pääosin pieneen veneeseen pakottaa luovaksi, ja kamera onkin jatkuvasti joko syöksymässä yli laidan tai rajaamassa keskushenkilöitä erikoisin tavoin. Pökerryttävä myrskyjakso saa päässä jyskymään pisteeseen, jossa kokematonta maakrapua uhkaa merisairaus. Toivottavasti tehostepaja ottaa tämän kohteliaisuutena.

Adriftin kaltaisissa elokuvissa todellinen draama lepää sietokyvyn detaljeissa. Richardin loukkaannuttua pahoin – ja aluksi kadottua merelle – Tamin on suoriuduttava sarjasta käytännön ongelmia ennen kuin aika kuluu umpeen. Päättäväinen nainen vapauttaa sotkeutuneen peräsimen, takiloi mastontyngän purjetilkulla, paikkaa aukon rungossa ja pumppaa vettä kajuutasta. Tami suunnittelee kurssin Havaijille ja hylkää vastentahtoisesti kasvissyönnin pyydystääkseen ravinnoksi raakaa kalaa. Päivät vaihtuvat viikoiksi.

Samaan aikaan katsoja tuumii pehmeän penkkinsä turvallisessa syleilyssä, miten toimisi vastaavassa tilanteessa. Genrelleen uskollisena Adrift annostelee niin ääriolosuhteiden kauhua kuin lohtuakin. Tami on sekä tavallinen että erikoislaatuinen.

Elokuva jää solmun päähän keskivertoa paremmasta. Siitä puutuu All Is Lostin karu komeus ja eksistentiaalinen alakoukku, Piin elämän hengellinen huuhaa sekä Gravityn teknologinen nerokkuus, jota Adrift juoneltaan ja tunnelmaltaan eniten muistuttaa.

Vaikka Woodley puskee itsensä äärirajoille uransa toistaiseksi vaativimmassa roolissa esitellen koko tunneskaalan traumatisoituneesta lannistumattomaan, kronologian edestakainen sahaaminen häivyttää lohduttoman epävarmuuden tunteen. Yksi asia on tosin varma: tästä eteenpäin olen sitoutuneempi kuin koskaan matkustamaan rautateitse.

Teksti: 2018 Samu Oksanen