A Ghost Story oli mukana Sodankylän 33. elokuvajuhlien ohjelmistossa kesäkuussa 2018.

Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä nopeammin aika juoksee. Vanhan sanonnan mukaan aika ei odota ketään, mutta entä jos lausahdus päteekin vain eläviin? Miten aika kohtelee kuolleita? Kuinka se muovaa muistoja, tilaa ja kaikkea taakse jätettyä? Näihin metafyysisiin peruskysymyksiin David Loweryn yliluonnollinen surukuvaus A Ghost Story etsii vastausta.

Sävyltään parapsykologinen chilleri on täysin vastakkainen Loweryn edelliselle projektille, Disneyn ison budjetin perhe-elokuvalle Pete ja lohikäärme Elliott (2016). Texas-indien perusteisiin palaava ohjaaja-käsikirjoittaja on viitannut haastatteluissa suoraan Chantal Akermanin hyperrealistiseen porvarismuotokuvaan Jeanne Dielman (1976) sekä Apichatpong Weerasethakulin leikkisän animistiseen viidakkodraamaan Setä Boonmeen edelliset elämät (2010).

Vaikka elokuva alkaa Virginia Woolfin Kummitustalo-novellin (1921) sitaatilla, ei se ole perinteinen kauhukertomus. Levottomat sielut norkoilevat klaustrofobisessa, vanhojen kotivideoiden laatikkomaisessa limbossa, kehollisen olemassaolon reunoilla kuin huolimattomasti kuivumaan ripustettu pyykki.

Anonyymit rakastavaiset C (Casey Affleck) ja M (Rooney Mara) valmistelevat muuttoa rappioromanttisesta esikaupungista urbaanimpaan ympäristöön, kunnes muusikkomies eräänä päivänä menehtyy auto-onnettomuudessa kotinsa edustalle. Muuttohaluton henki ei kuitenkaan suostu haihtumaan, vaan palaa uskollisen koiran lailla, ruumishuoneen lakanaan käärittynä, seuraamaan eksyneen vaimonsa horjuvaa paluuta arkeen.

Veto on visuaalisesti rohkea. Peittää sukupolvensa lahjakkain Brando-mutisija lakanalla, jonka saksittujen silmäaukkojen pimeydestä mies todistaa kaipaavan rakastettunsa epätoivoista tasapainoilua jäämisen ja lähtemisen välillä. Keskeisin kuva Halloween-asuisesta Oscar-voittaja Affleckista lymyilemässä ränsistyneessä bungalowissaan kääntyykin absurdista, lapsellisen kömpelöstä emojista haudanvakavaksi. Hän on kirjaimellisesti tyhjä kangas, kasvoton ja äänetön entiteetti, joka kutsuu katsojaa projisoimaan tunteitaan.

Pitkissä, leikkausta kaihtavissa kohtauksissa M hakee lohtua kirjoista, C:n sävellyksistä sekä kokonaisesta suklaapiirakasta, jonka haarukoituaan pahanolon sokerihumala huuhtoutuu alas vessanpöntöstä. Kuten Carolissa (2015), Maran pidätelty kärsimys tiivistyy yksittäiseen, hädin tuskin näkyvänä nenänpäässä välkkyvään kyynelpisaraan. Siellä missä Daniel Hartin kaihoisa jousimusiikki ei riko hiljaisuutta, kiirastulen vangit vaikeroivat tuulessa.

A Ghost Story on siitä poikkeuksellinen, että haamun tarkkailu ja odotus eivät kehity reaaliajassa. Elokuva poikkeaa muista taidemuodoista kyvyssään häiritä ymmärrystämme spatiotemporaalisista suhteista. Useimmiten hahmotamme ajan kulun fyysisenä liikkeenä, jonka elokuva kuitenkin sallii rikkoa ja koota uudelleen.

Ajatellaanpa vaikka David Lynchin Mulholland Drivea (2001) tai Michel Gondryn Tahratonta mieltä (2004). Gondryn elokuvassa aika on kutoutunut päähenkilön vialliseen muistiin tavalla, joka saa katsojan kyseenalaistamaan, mitkä tapahtumista ovat todellisia. Lynchin elokuva tuntuu puolestaan sisältävän vaihtoehtoisia todellisuuksia, joissa tutuilla hahmoilla onkin eri kodit, nimet sekä persoonallisuudet, vaikka he ovat yhä sidoksissa aiempiin tapahtumiin.

M:n viimein pakattua tavaransa Lowery lähettää spielbergmäisen poltergeistin viilettämään elastiseen aikaluuppiin. Uuden maalikerroksen saanut talo muuttuu ensin yksinhuoltajaäidin turvapaikasta opiskelijoiden bilekämpäksi, sitten purkutyömaasta kukoistavan futuristista kaupunkimaisemaa täplittäväksi pilvenpiirtäjäksi ja keskilännen uudisraivaajien leiriksi. Ajan vuolaassa virrassa muistot läheisistä ihmisistä ja paikoista peittyvät unohduksen pölyyn jättäen jäljelle vain aaveen: kauan sitten unohdetun henkilön tarinassa, jota kukaan ei välittänyt merkitä muistiin.

Yllättäen arkikäsityksemme siitä, miten aika toimii, murenee. Elokuvalla on etuoikeus ja valta esitellä lukemattomia mahdollisia hetkiä samassa aika-avaruudessa, tai vaihtoehtoisesti ripotella toiminnan sekunnit läpi vuosituhansien, kuten A Ghost Storyssa. Kuolleen miehen silmin katsoja voi kellua halki ajan ja pohtia, kuinka se käyttäytyy omassa elämässämme, sillä myös me seuraamme ja odotamme, niin fyysisesti kuin henkisesti, ripustautuen entisiin hetkiin ja ihmisiin.

Lowerylle ei ole olemassa reinkarnaatiota tai elämän suurta pyörää, ainoastaan irrottamisen prosessi. Joku saattaa kokea houkutusta kutsua ohjaajan stoalaista kummitusta kärsivälliseksi, mikä antaisi kuitenkin olettaa lineaarista narratiivia. Ajan pyyhkiminen sen sijaan tekee C:stä naiivin. Hän on sivustakatsoja – aivan kuten mekin. Ennalta-arvattavan juonen ohuen pintakerroksen alla A Ghost Story väistelee helppoja tulkintoja. Harmahtavan julisteen sanoin, kaikessa voi hyvinkin olla kyse ajasta, mutta kuten C oppii, aika ei ehkä lopulta olekaan hyödyksi.

Teksti: 2018 Samu Oksanen