Ruotsalaisen uudemman polven ohjaaja Lukas Moodyssonin elokuvat ovat olleet hyvä osoitus miehen taidoista esittää elokuvakankaalla väkevää draamaa. Vuonna 1998 valmistunut nuorisoelokuva Fucking Åmål kertoi kahden murrosikäisen tytön rimpuilusta aikuisten määräämässä maailmassa. Elokuvan kantavaksi voimaksi nousi tyttöjen seksuaalisen minän etsiminen ja tiedostaminen. Arka aihe käsiteltiin kankaalla kuitenkin loistavasti juuri nuoria katsojia ajatellen. Moodyssonin Lilja 4-ever (2002 Ruotsi, Tanska) on selvästi askel arempaan aiheeseen. Silti hän on pystynyt pitämään tarinankerronnan lähellä myös nuoria päähenkilön ikäisiä katsojia.

Lilja (Oksana Akinshina) on 16-vuotias venäläisen kaupungin isätön ja lähes rahaton nuori. Harmaa, kuoleman kalpea lähiöympäristö ei tarjoa virikkeitä saatikka mahdollisuuksia toteuttaa unelmia elämässä. Mahdollisuus elää kuin Britney Spears tulee eteen, kun Liljan äiti paljastaa suunnitelmansa muuttaa uuden miehensä kanssa Yhdysvaltoihin. Unelmat revitään kuitenkin, kun äiti hylkää ja karkaa jättäen tyttönsä yksin likaiseen kotimaahansa. Aivan kuin Liljan elämä ei olisi vielä tarpeeksi surkeassa tilanteessa valumaan liiman haistelun myötä betonilattialle, vaan hän joutuu muuttamaan ensin kotoaan sähköttömään asuntoon, kuulemaan ystävien pilkkaa, lopettamaan koulunsa ja myöhemmin muuttamaan huijattuna Ruotsiin lapsiprostituoiduksi.

Moodyssonin elokuva käsittelee lapsuuden menettänyttä hyväksikäytettyä lapsiuhria, jonka kohtalo herättää varmasti tunteet pintaan monella. Lilja on vielä mieleltään lapsi, ja rakentaa ystävänsä kanssa majoja tai ahmii McDonaldsista ostettuja hampurilaisia kuin karkkipussin saanut vekara. Samalla häneltä vaaditaan aikuisen naisen himoa ja ulkonäköä ollakseen jyystettävä panolelu maksaville miehille. Elokuvan lopun tapahtumapaikkana Ruotsi voisi yhtä hyvin olla Suomi. Katsoja ei voi sulkea silmiään tältä, vaikka viranomaiset elokuvassa tämän tekevätkin. Mieleenpainuva kohtaus on, kun Lilja Ruotsissa pakenee parittajansa “häkistä” ja kohtaa ohimennen kaksi ruotsalaista naispoliisia. Kaksi täysin eri ihmisarvoa kohtaavat eivätkä poliisit puutu asiaan mitenkään. Poliisien hahmossa yhteiskunta sulkee siis vain silmänsä todelliselta ongelmalta.

Dokumentaarinen kerronta on edelleen Moodyssonin valtti. Tapahtumapaikkana on todellinen venäläinen kaupunki ja lapsinäyttelijät ovat venäläisiä ensikertalaisia. Ote on kurinalainen eikä ohjaaja ole erehtynyt “hyväsydämiseksi isäksi” ja ohjannut epäsovinnaisen valoisia ja pehmeitä kohtauksia kaunistellakseen loppua. Lilja 4-everin sanoma ei ole: unelmat toteutuvat kun niihin vain jaksaa uskoa. Tarkoitus on ollut kertoa mahdollisimman todentuntuinen kuva lapsiprostituoitujen kohtalosta.

Kuten Fucking Åmålin voisi Lilja 4-everin tuoda koululaisille oppitunneille. Arka ja tuntematon aihe on käsitelty sopivan ymmärrettävästi myös nuorille katsojille. Kun elokuva ei saarnaa tai opeta, vaan on dokumentaarinen teos aiheestaan sopisi se hyvin keskustelun lähtökohdaksi.

Liljan rooli elokuvassa on passiivinen ja paikoin sulkeutunut. Tämän takia rooli ei tarjoa aivan häikäisevän roolityöskentelyn mahdollisuuksia Oksana Akinshinalle. Samoin on myös Liljan ystävän Volodjan esittäjän Artyom Bogucharskyn kohdalla. Akinshinan esiintymistä ei voi silti tyrmätä, kun kankaalla kuitenkin tapahtuu näinkin aran aiheen käsittelyä tällä taidolla. Lapsinäyttelijöiden esiintymisestä saa myös kiittää Moodyssonia. Kotimaisista ohjaaja Matti Ijäs on myös valiolapsiohjaaja.

Lilja 4-ever sortuu vain hetkittäin kuvauksessa tavanomaisuuteen. Musiikissa tyydytään yksinkertaisuuteen, kun monipuolisuudella tarinan yksittäisiä kohtauksia olisi elävöitetty huomattavasti. Muuten elokuva on aiheestaan ehdottomasti loistavimpia teoksia. Oma ristiriitansa on etten haluaisi välttämättä nähdä elokuvaa uudelleen ainakaan aivan pian. Käsitelty aihe on kankaalla murskaavan masentava, surullinen ja ajatuksiaherättävä, joten uusinta on parempi jättää kuukausien päähän. Silti elokuvan kuvittamaa todellista tilannetta ei sovi unohtaa.

“Elokuva on omistettu miljoonille seksikaupan lapsiuhreille.”

teksti: © 2003 Raimo Miettinen