Louhimies kritisoi suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa tyylikkään dekkaritarinan rajulla kuvastolla.
Aku Louhimies jatkaa 8-Pallolla (2013) temaattisesti viime vuosilta tutuilla pelikentillä. Suomalaista hyvinvointiyhteiskunnan nurjaa puolta grillataan taas hehkuvalla hiilloksella. Väsyneillä kasvoilla menee joko kurjasti tai vielä huonommin. Tämä paremminvointivaltio ei toimi.
Suomileffoissa rikolliset on totuttu näkemään lähinnä Aleksi Mäkelän visioimina koko kansan rääpäleinä, kolmikymppisinä klovneina. Kuppiloiden tulevia suosikkihokaisuja laukovista tribaalikäsistä ei ole koskaan ollut uhaksi. Konnat ovat olleet joko sarjakuvamaisia öykkäreitä tai hyvätahtoisia hölmöjä.
8-Pallon tiukasti kerrotun rikostarinan ihmiset ovat raunioita, joilla on teoriassa hyvin vähän hävittävää. Epätoivoisia tekoja, pieniä marginaaleja ja viimeisiä virheitä. Mutta lopulta niillä, joilla menee kaikkein huonoiten, on eniten menetettävää. Kun ei ole euroja, on pelattava elämällä.
Vaikka Louhimiehen ja kuvaaja Mika Orasmaan luoma visuaalinen ilme onkin eritoten värimaailmaltaan vahvasti tyylitelty, ei elokuvassa itsessään ole mitään coolia. Ihmiset ja heitä ympäröivät ongelmat ratkaisuineen ovat kuin lokakuinen jääsade. Kuvakerronta ydistää hienosti hieman finchermaista tyylittelyä dekkarien emotionaaliseen realismiin.
Ankarasta viihteellisyydestään huolimatta Marko Kilven romaaniin pohjautuvasta Jari Rantalan käsikirjoituksesta kumpuaa tunnistettava Suomi-kuva. Kuopioon sijoittuva, syrjäytymis-termin huvittavaksi synkistelevä kärsimysnäytelmä valottaa osuvasti tuulipukukansan pimeitä puolia. Henkisesti rikkinäiset sankarit taistelevat nilkkejä narkkareita, eivät nerokkaita gangstereita vastaan.
Suomessa pienyrittäjän konkurssi, duunarin työttömyys tai vaikka riman alle menneet opinnot ovat häpeä, jonka voi väistää vain osoittamalla ulkopuolisen syyllisen. Mielensä pahoittamisen lisäksi meillä osataan ahdistua ja mollata. 8-Pallo kuvaa oivasti uuden alun mahdottomuutta.
Siihen, ovatko ongelmat järjestelmässä vai yksilöissä, ei onneksi tarjota yksiselitteistä vastausta. Selvää kuitenkin on, että pienten piirien hallitsemassa maassa itsensä uudistaminen on vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta. Totaalisen takapuolipöllähdyksen jälkeen ei kyytiä seuraavalle pysäkille tyrkytä sen enempää vanha kaveri kuin yhteiskuntakaan.
Valitettavasti Louhimies jälleen kerran lopettaa elokuvansa turhan irrallisiin otoksiin. Kokonaisuus on kuitenkin reippaasti jämäkämpi kuin Vuosaaressa (2012). Henkilöhahmoilla on enemmän annettavaa ja he myös syvenevät ensimmäisten kohtausten jälkeen. Sosiaalipoliittista viestiä ei taota jääräpäisesti kallon läpi – parituntinen etenee tarinan, ei teemojen ehdoilla.
Teksti: 2013 Jouko Luhtala
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA