Elokuvan maailma on muuttumassa entistä enemmän Hollywood keskeisyydestä universaalimmaksi. Sillä todellisten elokuvaharrastajien piirissä ei odoteta amerikkalaisten huippuohjaajien uusimpia, vaan ns. pienempien elokuvamaiden lippulaivoja. Vuonna 2004 Cannesissa saivat ensi-iltansa serbiohjaaja Emir Kusturican, iranilaisen Abbas Kiarostamin ja kiinalaisen Wong Kar-wain uusimmat. Joista jokainen on omantyylinsä kehittäneitä urbaaneja mestareita.

Wong jatkaa edellisen elokuvansa, In the Mood For Loven, teemoja ja tyylikkyyttä tässä epävirallisessa jatko-osassa. Päähenkilö ja tietyt tapahtumat ovat samoja ja 2046 kuvaakin aikaa In the Mood for Loven jälkeen. Wong on tehnyt 60-luvun Hong kongin rinnalle sci-fi -maailman, jota Tony Leungin esittämä päähenkilö rakentaa omissa kirjoituksissaan. Hän sijoittaa sci-fi tarinoihinsa oikeassa elämässä tapaamiaan henkilöitä ja tilanteita, joten sen sijaan että kirjoittaisi tulevaisuudesta hän kirjoittaa menneisyydestä.

Elokuvaa varten Wong pyysi Fassbinderin hovisäveltäjältä Peer Rabenilta muutamia hänen sävellyksiään uudelleen muokattuina. In the moodin tapaan voimakkaat selloesitykset ja espanjankieliset iskelmäkappaleet toimivat ja tukevat kuvaa hyvin. Erityisesti Fassbinderin elokuvasta Querelle otettu rakkausteema on vaikuttava.

Wong sanoi Imagessa (marraskuu 2004) kuinka hänen elokuviensa visuaalinen ilme laitetaan yleensä väärin perustein kuvaaja Christopher Doylen ansioksi, vaikka pohjimmiltaan tyyli syntyy lavastaja/puvustaja/leikkaaja William Changin suunnittelemien valojen pohjalta. Vaikka näin olisi, niin se ei vähennä Doylen asemaa ja hänen visuaalisten ideoidensa määrää, jotka tässäkin elokuvassa ovat omaa luokkaansa.

Kerronta on elokuvassa pirstaleista, eli kerronta liikkuu eri aikakaudesta toiseen muutaman jakson välein. Elokuvallisessa kerronnassa on aina plussaa, jos se on toteutettu kuten ihmisen muisti. Eli kaikki ei välttämättä ole selvää, tai tietyt muistikuvat ovat liian hataria vaikuttaakseen järkeviltä. Kerronta on kuitenkin helppoa seurattavaa, varsinkin kun tässä tapauksessa on käytetty kertojanääntä selvittämään mahdolliset epäselvyydet. Katsoja olisi halunnut ehkä hieman lisää epäselvyyttä. Varsinkin kun elokuvallinen kerronta on yhä enemmän etääntymässä lineaarisesta kerronnasta.

Kertojanääni ja muutamat tyylirikot ovat oikeastaan ainoita asioita joita elokuvasta muuttaisi. Kyseiset tyylirikotkin ovat sinänsä perusteltuja ja toimivat omalla postmodernilla tavallaan, toisin kuin nykyelokuvan johtotähdeksi nostetussa Kill Bill elokuvassa. Kaiken kaikkiaan Wongilta jälleen tyylillisesti hieno ja vahva elokuva.

teksti: © 2004 Otto Kylmälä