John Herzfeldin 15 minuuttia (15 Minutes, 2000 USA) lainailee otsikkonsa edesmenneen mediamoguli Andy Warholin 1967 lausumasta lupauksesta. Nyt vuosien perästä erilaisten talkshow- ja tosi-tv-ohjelmien yleistyttyä jokapäiväisiksi puuroksi voidaan puhua Warholin toteutuneesta “15 minuutin julkisuudesta”. Herzfeldin lähes kaksi tuntinen 15 minuuttia ihmettelee ja arvostelee median ylivaltaa. Asiaa fundeerataan rikollisin lasein, kun itänaapurimme terrorisoivat New Yorkin kortteleissa ja pistävät koko virkavallan ja mediaköörin liikkeelle.

Asian ajankohtaisuutta lisää Yhdysvaltojen terrori-iskut World Trade Centeriin ja Pentagoniin 2001, joita jokainen median pikkuisimmatkin purot vuodattivat 24 tunnin voimalla vuorokaudessa. Näin 15 minuuttia tulee katsottua hiukan toisessa valossa.

Elokuvissa on pöyhitty paljon valtioiden (yleensä Yhdysvaltojen) sisäisiä toimia erinäisten kriisitilanteiden alla. Mediaa asiassa on lähestytty harvemmin, merkittävänä Wag the Dog – häntä heiluttaa koiraa, jossa poliittisen kriisin edessä puijattiin kansalaisia vääränlaisilla uutisoinneilla. 15 minuuttia olisi ollut huomattavasti vaisumpi ja tavanomainen jollei tiistaisia historianlehtiä olisi käännetty. Elokuvasta löytyy yhtäläisyyksiä, kun peilataan median näkökulmasta. Tapahtumat sijoittuvat Manhattanille, jopa WTC:n tornit näkyvät kuvissa, elokuvassakin terroristit tulevat idästä ja kummassakin tapauksessa hyödynnettiin julkisuuden tuomia etuisuuksia.

“Mr. Corleone is a man who insists on hearing bad news immediately. It’s a shame I can’t fuck you, but sooner or later, you’re fucked.”

15 minuuttia on yhtä hajanainen kuin informaatiotulva katsojan olohuoneessa. Elokuvassa liikutaan rikollisen kuin virkavallan mukana. Tsekki ja venäläinen saapuvat New Yorkiin, jossa epäonnisen rahan takaisinhankinnan jälkeen murhataan kaksi paikallista. Veritekoja tutkimaan saapuvat useat eri tutkintaryhmät, joista nuori pyromaaniasiantuntija Warsaw ja julkisuuden kampaama murhatutkija Flemming yhdistävät voimansa. Entiset pirtunpolttajat jatkavat kuitenkin verisiä murhiaan, jotka myöhemmin myös kohdistuvat ylemmälle tasolle.

“Bonasera………Bonasera……..what have i ever done to make you treat me so disrespectfully? had you come to me in friendship, then this scum that ruined your daughter would be suffering this very day. and that by chance if an honest man such as yourself should make enemies, then they would become my enemies. and they would fear you”

Jean Yves Escoffierien uutisrealistinen kuvaus ei hidastele tarvittaessa. Takaa-ajot kaupungin autovirroissa ja kuppiloiden terasseilla kiitävät “suoran lähetyksen” omaisesti. Elokuvassa on myös tavallisen toimintaelokuvan piirteitä runsaasti. Sarjamurhaaja -miljöö muodostuu rikoskaksikosta hallitsevamman osapuolen, tässä tapauksessa Karel Rodenin esittämän sadistisen Emilin ympärille. Roden on uudenlainen murhaaja, joka liikkuu edelleen epäloogisesti kohti määränpäätään, mutta hyödyntäen nyt median rahanahneutta. Vaikka tsekkiläinen Emil ammutaan lopussa “oikeutetusti”, on murhaajasta saatu jo sankari, kun taas rahanahneuden ja lopullisena vääränä on tv-ohjelma Top Storyn tuottaja (Kelsey Grammer, Frasier), joka pistää likoon miljoonansa yhdestä videokuvasta.

15 minuutin sankareiksi nousevat sarjamurhaaja Emilin lisäksi tämän venäläinen kumppani Oleg (Oleg Taktarov). Julkisuuden muokkaama rikostutkija Flemming (Robert De Niro) on loppujen lopuksi vain pintakiiltoinen, eikä ansaitse sivuosaa parempaa. Samoin nuori sankarimme Warsaw (Edward Burns, Pelastakaa sotamies Ryan) kiillottuu elokuvallisesti klisheiseksi perussankariksi, joka pullistelee ja ampuu kuin Bruce Willis maailmaa pelastaessaan.

15 minuuttia on pahojen sankareiden mellastusta alusta loppuun, vaikka trillerin tunnelma lässähtääkin viimeisillään.

teksti: © 2001 Raimo Miettinen