Virvatuli

Ohjaus Louis Malle
Näyttelijät Maurice Ronet, Léna Skerla, Yvonne Clech
Maa Ranska
Pituus 104 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 1963 Nouvelles Éditions de Films (NEF) ja Atlantic Film.

Hanki omaksi

• Kuva 4
• Ääni 3
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p00-5">00</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Se taisi olla Jorge Luis Borges, joka kuvasi Kansalainen Kanea (1941) labyrintiksi vailla keskipistettä — elokuva on harhailua niin kerronnallisella kuin Kanen elämän tasolla. Metafora soveltuu Louis Mallen Virvatuleen (Le feu follet, 1963) sillä erotuksella, että nyt luolastossa harhailemisen jälkeen tavataan itse Minotaurus, kuolema.

Assosioida on pakko. Virvatulen julisteessa mies suutelee käsiasetta. Se on luultavammin jokin saksalainen Luger, kenties tietoinen historiallinen heitto, sillä mies makaa hoitolaitoksessa Versailles’ssa. Siellä maailmasodan syytetaakka lastattiin Saksan harteille. Hypätään ajassa eteenpäin kolmekymmentä vuotta. Gaspar Noén provokatiivisen Yksin kaikkia vastaan -elokuvan (Seul contre tous, 1998) julisteessa mies painaa käsiasetta kaulaansa. Mies on entinen teurastaja, hevosenlihan kauppias, joka joutui vankilaan hakattuaan siirtotyöläisen. Nyt hän etsii turvaa aikeesta yhtyä omaan jälkikasvuun — kuin jokin ironinen white trash -variantti konkistadori Aguirresta, joka vielä tuhonkin porteilla uhkaa perustaa valtakunnan oman tyttärensä kanssa Werner Herzogin elokuvassa Aguirre – Jumalan viha (1972)

Sekä Virvatulessa että Yhdessä kaikkia vastaan keskiön miehet ovat lähteneet Pariisiin etsimään jotain. Alan Leroy (Maurice Ronet), Virvatulen surullinen protagonisti, yrittää epätoivoisesti löytää elämänjanon tukeutumalla ystäviensä seuraan. Teurastaja on etsimässä toimeentuloa (mutta kukaan ei kaipaa teurastajaa) tai edes rahaa lainattavaksi (mutta “Pariisin suolistossa” kaikilla on tiukkaa).

Luger on Leroyn orgaaninen osa. Se kulkee matkalaukussa käärittynä sanomalehteen. Se lojuu yöpöydällä samalla kun mies lukee. Hän katsoo sitä ja miettii: miksi ei? Mahdollisuus oman elämän lopettamisesta ei näyttäydy yksilönvapauden äärimmäisenä osoituksena, vaan merkkinä siitä, ettei mies tunne rakkautta. Rakastajatar pyytää muuttamaan kanssansa New Yorkiin, mutta Leroy kertoo pelkäävänsä ihmisiä ja kaupunkia. Se on sairaus, joka on diagnosoitu, mutta johon ei löydy särkylääkettä. Juuri siksi Virvatuli on pohjimmiltaan humanistinen.

Leroyn olemuksesta muistuu mieleen Juha Seppälän huomio Routavuodessa (WSOY 2004). On turha käydä läpi itsemurhan/joukkomurhan tehneiden kohtalonpäivän rutiineja ja spekuloida, oliko teko aidosti pitkälle mietitetty, kun henkilö oli vasta päivää aikaisemmin uudelleen ladannut bussilippunsa. Ei se niin toimi. Vaikka Leroy on valmis lopettamaan kaiken, hän silti huolehtii pikkutarkasti ulkoisesta olemuksestaan. Puku pitää olla prässätty. Solmio pitää olla oikea. Ennen maistui viina — alkoholismi oli joko angstin syy tai seuraus — muttei oikein enää. Filosofisia keskusteluja käyvät hoitolatoverit nälvivät häntä mieheksi, jonka nuoruus meni juodessa.

Kun Leroy palaa takaisin Pariisin, josta hän on ollut vuosia poissa, ihmisten suhtautuminen häneen on kaksijakoinen. Vanhat ystävät ottavat ilolla vastaan, mutta tuntuvat kehuvan vain sitä nuorta miestä, joka hän kerran oli ja jollaiseksi hän ei enää palaa. Mitä he voivat tarjota Leroylle, jotta hän muuttaisi mielensä? Perheellistynyt egyptologi-ystävä tarjoaa porvarillista lohtua, majapaikan ja olkapään. Muiden vastaus tuntuu olevan nuoruuden loputon toisinto — juhlimisen ja alkoholismin kierre.

Leroy katsoo maailmaa vääristävän linssin läpi. Vain negatiivinen käy. Kun hänen hurmurintaitojansa kehutaan, hän pitää itseään huonona rakastajana. Se on eräs syy miksi hän kokee, että itsemurha on ainut ratkaisu. Komeuskin on muka jäänyt historiaan. Keinotekoisuuksista riisuttu ääniraita tukee arkirealistista, ihmisten välisiä sidoksia tutkivaa kerrontaa. Mutta kun säveltäjä Erik Satien Trois Gymnopédies iskee, se iskee puhdistavasti mutta raskaasti kuin kevätsade Tarkovskin filmeissä.

DVD: Atlantic Filmin julkaisema digitaalisesti uudelleen masteroitu dvd toistuu moitteetta ja ilman minkäänlaisia roskia tai kulumia itse ruudulla. Ääniraita on 2.0 ranska. Ei sisällä lisämateriaalia.

Teksti: © 2009 Jaakko Kuitunen