Viimeinen laulu (2010) on elokuva, jota on vaikea mennä katsomaan ilman ennakkoajatuksia. Suurin syy tähän on elokuvan päätähti Miley Cyrus, joka yrittää tehdä pesäeroa hänet kuuluisuuteen saattaneesta Hannah Montanan roolista. Mikki Hiiri -kerho on nyt ohi, vaikka kilttiä kristillistä imagoa rakentanut Cyrus pysytteleekin turvallisesti Disneyn hoteissa.

Jos elokuvaa menee katsomaan fanin ominaisuudessa kokonaisuus tuskin pettää katsojaa. Lisäksi lähtökohtaisesti negatiivisellakin asenteella teatteriin astelleena Viimeinen laulu on jopa yllättävän hyvä. Se ei toki tarkoita, että se olisi oikeasti erityisen ansiokas verrattuna huippuluokan ihmissuhde-elokuviin vaan peittoaa lähinnä niukasti eräiden muiden pop-prinsessojen vastaavat yritykset. Positiivisina asioina voi nähdä muun muassa sen, että elokuva ei sisällä kovin pitkää kohtausta, jossa päähenkilö laulaa ja hän on myös aidosti kettuuntuneen näköinen välittämättä siitä, miltä näyttää.

Viimeinen laulu on jo toinen lyhyen ajan sisään ensi-iltansa saanut Nicholas Sparksin romaaniin perustuva teinirakkautta kuvaava elokuva. Puitteet ovat pitkälti samat: merenrantaidylliä, rakkaus salskealla torsolla varustetun pojan ja idealistisen tytön välillä ja nyyhkypisteitä saalisteleva sairaus perheessä. Lisätäänpä ihmissuhdesoopaan vielä mysteeri siitä, kuka on syyllistynyt kyläkirkon tuhopolttoon.

Tapahtumat sijoittuvat yhden kesän ajalle, jonka Ronnie (Cyrus) ja Jonah (Bobby Coleman) viettävät isänsä Steven (Greg Kinnear) luona. Ronnie on vuosienkin jälkeen edelleen katkera isälleen vanhempien erosta ja kapinoi reputtamalla tahallaan koulussa ja kieltäytymällä harjoittamasta isän opettamaa pianonsoittotaitoa. Pikkuveli Jonah on sen sijaan sinut asian kanssa ja keskittyy viettämään aikaa isänsä ja siskonsa välejä lieventäen ja isänsä kanssa seurustellen.

Itsekkään murkun rooli olisi Cyrukselta suhteellisen onnistunut veto jos sen uskoisi olevan perimmäinen vaikutelma, joka päähenkilöstä tulisi jäädä. Näyttelijättären naama tuntuu vääntyvän luontevasti halveksuvaan perusilmeeseen, joka lienee tuttu monessa perheessä, jossa teini-iän loppua odotellaan kuin kuuta nousevaa. Ajoittainen yli-ilmehtiminen sopii sekin korostamaan pissis-elon teatraalisuutta.

Nicholas Sparks ja käsikirjoittaja Jeff Van Wie ovat kuitenkin pääsyypäitä siihen, että Ronnien hahmosta on vaikea pitää. Mukaan on kirjoitettu bitch fittejä oikein anteliaalla kädellä ja ajoituksella, joka saa ennen kaikkea säälimään Ronnien isää ja herttaisesti Ronnieta lähestyvää ja sinnikkäästi voitelevaa Williä (Liam Hemsworth).

Willin ihastuksesta sinällään on vaikea saada tolkkua, koska luulisi vanhan sananparren rakkaudesta potkivasta tammasta olevan nykyteinille jo vähän out. Toivottavasti kukaan ei tämän elokuvan myötä ainakaan vedä hätäisiä johtopäätöksiä streittareiden ja kasvissyöjien perusluonteenpiirteistä.

Bobby Coleman Ronnien pikkuveljenä saa ajoittain aikaan jopa naurahduksia teatterin pimeydessä. Muutoin sivunäyttelijäkunta jää aika mitäänsanomattomaksi mukaan lukien Greg Kinnear, joka tosin onnistuu näyttämään jokseenkin kärsivältä joko eläytyen teinitytön vanhemmuuteen tai toivoen elokuvanteon jo loppuvan.

Nuoren parisuhteen viimein kukoistaessa kaikilla läheisilläkin on toki kivaa ja trailerissa nähtäviä hymyjä alkaa sadella. Lieneekö tämä sitten liian myöhäistä, koska nyt virnistys ei sitten näytäkään kovin aidolta. Ronnie alkaa kuitenkin jopa kiinnostua hieman muidenkin kuin omista asioistaan ja toivo lopussa seisovan opetuksen aavistuksesta kasvaa. Ehkä tyttö huomaa sittenkin, että kaikessa ei ole kyse hänestä.

Voisiko tätä miettiä jopa keskustelunavauksena siitä, kuinka kauan lasta tulee rakastaa pyyteettömästi ja missä vaiheessa hänen tulee tehdä aikuisen lailla työtä perhesuhteiden eteen? Ei liene yllättävää, että moiseen polemiikkiin ei haluta lähteä. Sen sijaan elokuvassa säilytetään pintapuolinen kepeys, jota maustetaan pikaisella kirkossa itkeskelyllä ja hurskastelulla ja säestetään siirappisella musiikilla.

Aiemmin Greyn anatomia- ja Weeds -sarjojen jaksoja ohjanneelle Julie Anne Robinsonille Viimeinen laulu on ensimmäinen kokoillan elokuva, joka ei kerro sen kummemmin ohjaajastaan kuin muustakaan tuotantotiimistä mitään mielikuvituksellisuuteen tai raikkaaseen näkökulmaan viittaavaa. Kaikki luottamus on isketty sen varaan, että päähenkilö ja valkokankaalla kehkeytyvä rakkaustarina saavat katsojan niin pauloihinsa, että kokonaisuuden kliseisesti tuotettu olemus ei haittaa.

DVD: Arvio levittäjän toimituksen saapuessa.

Teksti: © 2010 Marjo Eskola