Polanskilaisessa jännärissä aviopari ja kolmas mies kohtaavat, ja kaikkea varjostaa petosten verkko.
Tuntemattoman Carolyn Millerin ensimmäinen kokopitkä Under Still Waters (2008) on paljastusnäytelmä. Elokuvan kovasti käyttämää vesi-vertauskuvaa jäljitellen siinä yritetään ”naarata” esiin niitä elämänkulun ”hapettomien syvänteiden” avainhetkiä, joihin nykypäivän jännitteet pohjautuvat.
Asetelmaa voisi luonnehtia polanskilaiseksi klaustrofobiseksi triangelidraamaksi. Ensimmäinen mielleyhtymä on juuri Veitsi vedessä (1962), jossa nainen on kahden miehen pyörittäjä, ei tietenkään aina tarkoituksella ja vaikutuksestaan tietoisena.
Charlien (Lake Bell) ja Andrewin (Jason Clarke) avioliitto on edennyt pisteeseen, jossa, erästä Beckettin lausetta lainaten, yhteistä elämää ”ei ole voimia jatkaa eikä toisaalta uskallusta lopettaa”. Ei ainakaan tavanomaisesti.
Autoajelun aikana dumpataan tarvittava info. Uhkea Charlie edustaa vanhaa rahaa, määränpäänä toimiva kartano on hänen isänsä. Andrew on kehno arkkitehti, jonka itsekunnioitusta siipeily nakertaa. Hänen työnsä on olla Charlien siippa, näin toteaa appiukko takautumassa.
Matkalla he meinaavat ajaa tielle heittäytyneen miehen päältä. Linnakundilta vaikuttava Jacob (Clifton Collins Jr.) esittelee itsensä valokuvaajaksi. Prätkästä on loppunut bensa, joten Charlie poimii liftaajan takapenkille.
Kartano on ulkomaailmasta irrotettu. Internetiä ei ole, kännykkä ei löydä kenttää. Nyt aletaan vihjailla, että Charlie ja Jacob omaavat yhteisen menneisyyden.
Flirttaileva Charlie lisää kierroksia venematkalla, joka päättyy aseen vahinkolaukaukseen ja Andrewin putoamiseen veteen. Auton avainten hukkuminen lukitsee tilanteen yhteen paikkaan. Myös Andrew ja Jacob tuntuvat tietävän toisensa.
Homman idea on kolmikon menneisyyden risteyskohtien, vaiettujen salaisuuksien ja traumojen kelauksessa. Whodunitille ominaisesti kaikkeen nähtyyn ja kuultuun ei voi luottaa. Totuutta tislataan, yksityiskohtia kirkastetaan. Esimerkiksi tarina Andrewin tatuoinnista on oikeasti paljon muuta.
Juonikoukkujen avaukselle pyhitetty loppu ei kerro muusta kuin harhailusta keinotekoisessa rämeikössä. Tuttuun tapaan jo aiemmin ongelmia aiheuttanut ase laukeaa pariinkin kertaan ja kaikki edellä koettu upotetaan uuteen tulkintakehikkoon dialogissa, joka käydään kuolevan kanssa.
Ironisesti elokuva latistuu alkaessaan avata itseään. Viimeisissä hetkissä vehicle lienee aikakone, sillä niin vimmaisesti yritetään palata tulkinnallisesti rikkaampaan vihjailevuuteen. Mutta mitä järkeä on ensiksi raskassoutuisesti avata ja sitten lukita jälleen? Eihän tumma vesi ole syvempää.
Parhaimmillaan Under Still Waters on matkiessaan Roman Polanskia. Miesten välinen tilanne joko on tai ei ole puhtaasti naisen aikaansaama, ja naisen perimmäisistä motiiveista ei aina ole varmuutta. Varsin epätyydyttävä se kuitenkin on.
Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen
Perkele, että on Russell Crowella hermo pinnassa!
Lue lisää »Ihmiskuntaa moukaroiva komeetta kiteyttää tuhobuumin muodonpalautuksessa koronavuoden kriisikäytöksen.
Lue lisää »Epäortodoksinen eroko? Netflixin menora-menestyjä tutustuttaa vanhakantaiseen juutalaisuuteen, jonka vivahteissa viihtyisi pidempäänkin…
Lue lisää »Hullu ja masentunut Hollywood synnytti Citizen Kanen, jonka myyttinen auteur saa Fincheriltä isällisen avokämmenen.
Lue lisää »Kotoilun lämmin ja pehmeä kaima The Blitzin ajoilta maalaa miedon lesbosuhteen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA