Aikansa maailmalla kierrellyt Lisbeth Salander palaa kotimaahansa saatuaan tuntuvan rahallisen lahjoituksen. Paluu ei suju kovinkaan ruusuisissa merkeissä, sillä sielua arpeuttanut menneisyys ei ole jättänyt nuorta tietokonehakkeria vieläkään rauhaan. Tilit olisi tasattava. Lisbethin paluu ajoittuu mahdollisimman huonoon aikaan: Itä-Euroopan ja Ruotsin välinen laaja seksibisnes on juuri paljastumassa Millennium-lehden uuden tutkijan avulla. Juttuun on sekaantunut niin poliitikkoja, julkkiksia kuin poliisejakin. Joku yrittää myös epätoivoisesti siivota jälkiä ja estää uutisen päätymistä eetteriin. Poliisin omat tutkimukset viittaavat puolestaan vahvasti Lisbethin ovelle. Myös tutkiva journalisti Mikael Blomkvist aloittaa omat selvityksensä.

Tyttö joka leikki tulella on Stieg Larssonin rikosromaanitrilogian toinen osa. Kuten arvata sopii, niin kärryille ei pääse tutustumatta avausosaan Miehet jotka vihaavat naisia. Tällä kertaa varsinainen juoni punoutuu tiiviimmin ja järkevämmin Lisbethin ympärille. Tämä on olennainen ja kaivattu ero ensimmäiseen osaan, josta oli tuskaisen vaikea saada otetta. Myös Lisbethin lähimmät ystävät nousevat osaksi tapahtumia. Larssonin tekstiä tarkasti noudattaen on syntynyt kantaaottavaa, yhteiskuntakriittistä jännitysdraamaa, valittiinhan lähdeteos aikoinaan Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi. Suurin osa kirjan viehätyksestä onkin saatu taltioitua valkokankaalle.

Suurin kanto kaskessa on ohjaaja Daniel Alfredson, jota ei edelleenkään kannata sotkea lähes samannimiseen kiekkoilijaan. Alfredsonin persoonattomuus paistoi jo viime vuonna ilmestyneessä Sudessa. Nyt ohjaajasuvun vesalla on arsenaalia enemmän kuin koskaan urallaan, mutta se näkyy ikävä kyllä vain turhina kamera-ajoina ja mukamas veikeinä kamerakulmina. Sutta vaivannut hidastempoisuus toistuu tälläkin kertaa. Karsittavaa olisi minuuttikaupalla, tosin en osaa sanoa kuinka paljon filminauhaa on jo tähän mennessä leikkaamon lattialle jäänyt. Tyttö joka leikki tulella on väärällään turhia kohtauksia, jotka eivät vie muuten pätevää tarinaa eteenpäin.

Alfredsonin johdolla hyviksi lisämausteiksi tarkoitetut elementit hukataan täysin: rautaseipään kokoinen palkkatappajakin, jota esittää mielenkiintoinen uusi tuttavuus Micke Spreitz, valahtaa tällä tapaa lopulta pelkäksi tusinapahikseksi. Alfredson on täysin hukassa muutamien toiminnallisten kohtausten kanssa. Elokuvan keskivaiheilla nähtävä taistelukohtaus kuvannee harhailua parhaiten. Myös loppukohtaus kirveshippoineen ja haudasta nousuineen on imelä kopio muutamastakin legendaarisesta toimintapläjäyksestä. Ehkä eniten kuitenkin närästää asioiden käsittämätön yksinkertaistaminen, joka korostuu tässä elokuvaversiossa entisestään: tapahtumiin sotkeutunut prätkäjengi koostuu vain kahdesta umpitollosta jäsenestä, radiosta ja tv:stä tulee aina parahiksi juuri “se” kaivattu uutinen ja iltapäivälehtien lööpit ohjaavat katsojaa härskisti eteenpäin. Tarkkaan harkittua, voisi joku sanoa, mutta vakavasti otettavaan draamajännäriin moiset heittelyt eivät sovi. Myös elokuvan mittava tuotesijoittelu vetää mattoa uskottavuuden alta.

Lisbeth Salanderin mustissa maihareissa nähtävä Noomi Rapace on jälleen vakuuttava. Salander ylittää viime kertaisen suorituksensa ilman vahvaa maskeeraustakin. En muista pitkiin aikoihin nähneeni yhtä muuntautumiskykyistä naisnäyttelijää. Salanderin hyvän päivän tutuksi valahtanutta toimittajaa, Mikael Blomkvistia esittävä Michael Nyqvist jatkaa siitä mihin avausosassa jäi. Tasapainotus on muutoinkin kallistunut aimo harppauksen Rapacen hahmon suuntaan, mikä on vain ja ainoastaan hyvä asia. Pesäeroa tusinadekkareihin tehdään nyt tällä tapaa selvästi. Sivuosissa vilahtelee mielenkiintoisia persoonia, mm. vuoden 1966 klassikosta Nälkä tuttu Per Oscarsson sekä “oikean elämän” ex-nyrkkeilyammattilainen Paolo Roberto, joka on hienosti istutettu tarinaan omana itsenään.

Tyttö joka leikki tulella on avausosan sekavaa pohjustusta kiinnostavampi elokuva, joka keskittyy olennaiseen. Persoonatonta ohjausta ja ylipituutta lukuun ottamatta tarjolla on varsin hyvin maustettu annos. Trilogia saatellaan päätökseen heti alkuvuodesta 2010 jolloin ensi-iltansa saa Pilivilinna joka romahti. Väitän kuitenkin, että parhaiten Larssonin Millennium-trilogiasta nauttii katsomalla ne omalla kotisohvalla yhteen kyytiin.

DVD: Anamorfinen 1.77:1 -laajakuva. Dolby Digital 5.1 -ääni. Lisämateriaalina trilogian ensimmäisen ja kolmannen filmatisoinnin trailerit. Arvio levittäjän toimituksen saapuessa.

Teksti: © 2009 Lasse Lepola