30 palkkamurhaajaa kokoontuu ottamaan selvää siitä, kuka on paras. Tittelin ansaitsee se, joka on leikin loputtua hengissä.
Eräs viisas mies sanoi kerran, että elokuvaa katsoessaan ihminen päättää ensimmäisen kymmenen minuutin aikana pitääkö hän elokuvasta vai ei, siksi aloitus on aina tärkeä. Joskus tämä pitää paikkansa, joskus ei. Joskus ei kestä edes kymmentä minuuttia. The Tournament alkaa todennäköisesti ärsyttää jo ensimmäisen viiden minuutin aikana, koska siitä löytyy tiivistettynä koko roskan henki: räiskimistä ja hidastuksia, paljon ammuntaa ja pari coolia läppää väliin. Voi kuinka tylsää.
Elokuvan juoni on yksinkertainen: seitsemän vuoden välein 30 parasta palkkamurhaajaa kokoontuu jossain päin maailmaa turnaukseen, jonka voittaja saa vuorellisen rahaa ja parhaan palkkamurhaajan tittelin. Mittelöä seurataan valvontakameroilla, jotta miljonäärit, jotka toiminnan rahoittavat, saavat seurata kuka elää, kuka kuolee ja miten kukakin kuolee.
Tässä on sopivasti juonta, jonka ympärille saadaan kudottua toimintakohtausten kavalkadi. On potkimista ja hakkaamista, autoilla kaahailua, ampumista ja hyppimistä ja ties mitä. Välillä pysähdytään pullistelemaan ja heittämään läppää, sitten taas mennään. Toimintakohtaukset ovat turruttavia ja tylsiä. Niihin ei ole keksitty mitään uutta, ja ne toistavat itseään. Pahinta The Tournamentissa on kuitenkin se, että ohjaaja Scott Mann ei kehtaa myöntää ohjaavansa aivotonta mättöä, vaan hän yrittää syventää henkilöhahmoja kliseisillä takautumilla ja toteamalla, että ”palkkamurhaajillakin on tunteet”. Elokuvan sisäinen logiikka murenee kohtaus kohtaukselta, kun ruumiskasoja taakseen jättävä palkkamurhaaja ( Kelly Hu ) pysähtyy hetkittäin potemaan huonoa omaatuntoa, ja seuraavassa kohtauksessa taas ollaan asiaa sen enempää miettimättä tuomitsemassa bussilastillinen ihmisiä kuolemaan. Toisaalla toinen, poikkeuksellisen menestyksekäs palkkamurhaaja ( Ving Rhames ) itkeskelee tappamisen ohessa kuolleen vaimonsa perään. Taustalla soi herkkä piano ja kuoro. Katsojan myötähäpeä saattaa nousta siihen pisteeseen, että se ilmenee fyysisenä kipuna tai pahoinvointina.
Tällaisten elokuvien ystävät eivät tunnetusti ole ahkeria elokuva-arvosteluiden lukijoita, joten voinen turvallisin mielin lytätä tätä onnettomuutta vielä hetken. Tylsää toimintaa tukevat tylsät henkilöhahmot ja niitä näyttelevät osittain huonot ja osittain kyllästyneet näyttelijät. Robert Carlyle esittää rappiopappia, joka joutuu osalliseksi turnaukseen tahtomattaan. Carlylelle ja Rhamesille The Tournament lienee vain palkkatyö. Tuntematon Kelly Hu näyttelee niin huonosti, että tekisi mieli sammuttaa DVD-soitin ihan periaatteesta. Hänen jokainen repliikkinsä on pieni tragedia.
The Tournament on läpeensä tyypillinen toimintarymistely niille, jotka haluavat toimintaa, eivätkä pidä yllätyksistä. Tässä sitä nyt on, turvallisen tavallista ampumista ja tappelemista.
Teksti: © 2009 Antti Honkala
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA