Unborn, The

Ohjaus David S. Goyer
Näyttelijät Odette Yustman, Meagan Good, Cam Gigandet, Jane Alexander, Gary Oldman
Maa Yhdysvallat
Pituus 89 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2009 Rogue Pictures, Platinum Dunes, Phantom Four ja Finnkino

Hanki omaksi

• Kuva 4
• Ääni 4
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p1-5">1</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Käsikirjoittajana (Dark City, Yön ritari) paremmin tunnettu David S. Goyer on muutamaan otteeseen asettunut myös kameran taakse, tuloksena mm. typerä Blade: Trinity. Miehen viimeisin ohjaustyö on tammikuussa rapakon takana debytoinut The Unborn. Elokuvan taustalla on Michael Bayn perustama, tähän asti uusintaversioihin erikoistunut tuotantoyhtiö Platinum Dunes, jolle The Unborn oli sen ensimmäinen alkuperäisprojekti.

Elokuva alkaa nuoren tytön, Caseyn (Odette Yustman) painajaisunella, jonka jälkeen omituisia asioita alkaa tapahtua reaalimaailmassa. Työhön hukuttautuva isä (James Remar) on hyödytön, mutta vanhainkotiin sysätty vanhus () saattaisi tarjota neuvoja. Pian Caseylle valkenee, että tätä kiusaavat näyt ovat natsiajoilta periytyvän pahan hengen aikaansaannoksia. Tämä henki on tytön perässä, ja manifestoituu pienen pojan hahmossa mitä erikoisimpiin paikkoihin.

Kuten jo hölmö juonisynopsis antaa olettaa, The Unborn on alusta loppuun täysin mielikuvituksetonta ja laiskasti toteutettua säikyttelyä, joka ei onnistu tuottamaan jännityksen hiventäkään. Tarina natsien paholaismaisten kokeiden herättämästä pahasta on sinänsä kunnioitettavan arvoinen suoritus, että sitä on yksinkertaisesti mahdoton ottaa vakavasti. Varsinkaan kun kertojana on huvittavalla aksentilla puhuva, juutalaisvainoista selvinnyt vanha nainen.

Kauhugenren kuluneimpia kliseitä on käyttää pientä lasta tai lapsenalkua ja siihen assosioituvaa viattomuutta hyödyksi kääntämällä hahmo itsensä vastakohdaksi, pahuuden lähettilääksi. Siinä missä Rosemaryn painajainen, Manaaja ja vaikkapa Ennustus tekivät tämän tyylikkäästi ja onnistuivat sitomaan lapsuuteen tai raskauteen liittyvän symboliikan tiukasti juonen rakenteisiin, tuntuu nykytekijöiden lapsi-innostus laiskalta kierrätykseltä. The Unborn voisi nimensä perusteella olla vaikkapa kauhun keinoin raskauden aikaisen masennuksen tuntemuksia kuvittava tutkielma. Tekijät kuitenkin ohittavat kaikki mahdollisuudet tehdä älyllisesti stimuloivaa elokuvaa, tyytyen toisintamaan kuluneita säikyttelykliseitä ja kuljettamaan juonta tiukasti raiteilla aina hamaan loppuun asti. Kun kohdeyleisö on näin selkeästi varhaisnuoriso, olisi ilmeisesti kohtuutonta parempaa vaatiakaan.

Pomppuefektien ystävillekään elokuvaa ei juuri voi suositella: viime aikojen tekeleistä esim. The Strangers ja Marttyyrit tekevät saman homman huomattavasti tehokkaammin, kiitos toimivan äänisuunnittelun. The Unbornin ääniraidasta puuttuu dynamiikka ja se hyytävän hiljaisuuden ja terävien shokkien kutkuttava leikki, jonka tulisi luoda tunnelmaa juonen ollessa vajaa. Nyt elokuva on yleisfiilikseltään yhtä harmaa kuin sen värimaailmakin.

Typerän juonen puitteissa Odette Yustman (Cloverfield) on hajuton ja mauton, ohjaajan pitäessä fokuksen enemmän tämän pyöreissä pakaroissa kuin ilmeettömissä kasvoissa. Muistakaan näyttelijöistä ei juuri ole positiivista sanottavaa: taulapää-poikaystävää näyttelevä Cam Gigandet tosin miellyttänee naiskatsojien silmää. Gary Oldmanin läsnäolo manausta yrittävänä rabbina uhkaa omalta osaltaan viedä keitosta komedian puolelle.

Kunnon kauhun ystäviä hemmotellaan Suomenkin valkokankailla silloin tällöin toimivilla pikkuhiteillä, kuten viimesyksyisellä All the Boys Love Mandy Lanella, joten The Unbornin kaltaiseen katsojaa aliarvoivaan kuonaan on turha rahojaan käyttää. Enemmän kauhua tarjoaa vaikkapa Adam Sandlerin uusi komedia.

DVD: Universalin julkaiseman DVD:n kuvaformaatti on anamorfinen 2.40:1 laajakuva, ja ääniraidan virkaa toimittaa Dolby Digital 5.1. Ääniraitoja löytyy englanniksi, unkariksi, tsekiksi ja puolaksi. Kuva on tarkka ja virheetön, ja ääniraita toistuu komeasti.

DVD:llä julkaistu The Unborn on nykymuodin mukaisesti pidennetty versio. Tällä kertaa se tarkoittaa parin sekunnin merkityksettömiä lisähetkiä siellä täällä: veren määrä ei ole juuri lisääntynyt, mutta yksi vaisu seksikohtaus nähdään.

Varsinaisia lisäkohtauksia ei elokuvassa nähdä, mutta ekstroina niitä on tarjolla muutama. Kohtaukset ovat luokkaa “poikaystävä toivottaa hyvää yötä”, eli juuri mitään ei katsoja niistäkään kostu.

Teksti: © 2009 Anton Vanha-Majamaa