The Last Temptation of Christ

Ohjaus Martin Scorsese
Näyttelijät Willem Dafoe, Harvey Keitel
Maa Yhdysvallat, Kanada
Pituus 164 min
Ikäraja 15 vuotta
Lisätietoja IMDb
Kuvat Cineplex Odeon Films, Universal Pictures

Hanki omaksi

• Kuva 3
• Ääni 3

Blu-ray

Katolilaisella Martin Scorsesella oli kaksi haaveammattia. Joko kulmakarvafarmista tulisi elokuvaohjaaja tai pappi. Vuonna 1988 New Yorkin teattereiden kasvatti pääsi ylittämään kahden unelmansa raja-aidat. Lopputulos The Last Temptation of Christ ei tosin ole aivan sellainen uskontunnustus, jonka Vatikaani ehkä toivoi näkevänsä. Tätä nykyä Scorsesen passilla ei ole mitään asiaa paavin takapihalle.

Alkutekstit tekevät selväksi, että kyse ei ole yhdenkään Pyhään Kirjaan painetun evankeliumin filmauksesta. Tämä totta vie pitääkin paikkansa. Monien keskushahmojen moraalisen roolin päälaelleen kääntävä elokuva on ristiriitainen tulkinta länsimaisen kirjallisuuden klassikkosadusta.

Hyvin tutun mytologian merkittävimmän luvun ajoittain väkevästi omansalainen uudelleentulkinta vie mukanaan. Selvästi väljimmillään elokuva on soittaessaan Jeesuksen (Williem Dafoe) best of -kiekkoa ilman kunnon remiksausta.

Vaikka hartaat kristityt epäilemättä toteavat Scorsesen näkemyksen edustavan homomaista jumalanpilkkaa, ei Jeesuksen jumalallista alkuperää kuitenkaan kielletä. Sillä tosin leikitellään, ja kyse on lopulta enemmän uskomuksellisesta kuin uskonnollisesta tarusta.

Scorsesen The Last of Temptation of Christist on kuin Terrence Malickin The Tree of Life. Molemmat ovat yhdenlaisia uskontunnustuksia, joiden keskiössä ei ole oman totuuden julistaminen, vaan sen etsintä.

Mytologian syntymisen problematiikka tuodaan kiehtovasti osaksi nykypäivää. Kuvien välistä loistavat kasvot kysyvät, miksi kenenkään tulisi uskoa partasuuta, joka väittää olevan ainoan oikean Jumalan poika. Tänä päivänä jumalista pöhiseviä profeettoja katsotaan länsimaissa pääosin säälien.

IT-teknologiaan nojaava nykymaailma ei tosin ole jäänyt ilman omia jumalkuviaan, vaikka heiltä ei taivaspaikkaa anotakaan. Usko kehitykseen, järkeen ja tieteen löytämiin vastauksiin on likimain järkähtämätöntä, vaikka harva se päivä fyysikot ja insinöörit korjaavat aiempia totuuksiaan.

Eniten vaaditaan siltä, joka on valmis kyseenalaistamaan herransa päätökset. Judas Iskariot (Harvey Keitel) on kuin teknologianeron lahjattomampi ystävä, joka ei anna kaverinsa tyytyä mihinkään muuhun kuin oman alansa suvereeniin hallintaan.

Scorsese on virtuoosimainen tarinankertoja, joka ei pelkää kuvallisesti radikaaleja ja suoraan ihmisten sisimpään kaivautuvia ratkaisuja. Valitettavasti tietty varman päälle pelaaminen tuntuu aina astuvan kehiin, kun Scorsese tekee itselleen erityisen tärkeää teosta. Tämä haavoittaa niin Gangs of New Yorkia (2002) kuin The Last Temptation of Christia.

Temaattisista bravuureista huolimatta elokuva sortuu eritoten keskivaiheilla aivan liian kuluneiden kujien tamplaamiseen. Ne tuntuvat ajoittain olevan Scorsesellekin pienoista pakkopullaa, sillä erityisesti ihmeitä käsitellään kovin lattealla kuvakielellä.

The Last Temptation of Christia on vaikea asettaa laatuasteikolle, sillä se on parhaimmillaan todella oivaltava ja käsittelee hienosti sekä uskomuksia että tietä oman maailmankuvan löytämiseen. Heikoimmillaan se on jälleen yksi tarkistuslistan mielikuvituksella kirjoitettu elämänkertaelokuva, josta puuttuu sekä syke että yllätyksellisyys.

Teksti: 2013 Jouko Luhtala