Elinkautisvanki Frank haluaa nähdä tyttärensä vielä kerran ja alkaa suunnitella vankilapakoa.
Vankilapako on yksi tarinoista, joihin käsikirjoittajat palaavat vuosikymmenestä toiseen. Ytimessä on kuitenkin moraalinen dilemma. Miksi meidän katsojina pitäisi samaistua vankeihin, hehän ovat lainrikkojia ja pahoja ihmisiä? Lähtökohta on niin vetovoimainen, että tarinankertojat ovat keksineet tapoja ongelman kiertämiselle.
Usein asia järjestetään kuten The Escapistissa, tehdään vankilasta korruptoitunut ja epäinhimillinen. Vanginvartijat sulkevat silmänsä pahoinpitelyiltä ja raiskauksilta – joita jokaisessa vankilaelokuvassa on jonkin salaisen lisäpöytäkirjan mukaan oltava vähintään yksi – ja todellista valtaa pitelee vaikutusvaltainen vanki. Vangit jaotellaan moraalisesti hyviin ja pahoihin. Karkaajat edustavat yleensä ensimmäisiä.
Leonard Cohenin The Partisanilla ja kuvilla Brian Coxin uurteisista kasvoista herkullisesti alkava elokuva kiihdyttää heti vauhdikkaalla pakojaksolla, mutta pian se paljastuu aikarakenneleikittelyksi, jonka rytmi on varsin rauhallinen.
Pakomatkaa annostellaan pieninä paloina, suuremmassa osassa on paon suunnittelu ja ankea elämä kiven sisällä. Kun suunnitelma ja pakoryhmä alkavat muotoutua, paon arkkitehdin, elinkautiseen tuomitun Frankin – kerrankin pääosaa näyttelemään päässyt ikuinen sivuosien ammattilainen Cox – ja muun ryhmän syitä suuren riskin ottamiseen raotetaan katsojille. Siten rakennetaan olennaista ryhmähenkeä.
Nuorehkon Rupert Wyattin ohjaus osoittaa selvää lupausta. Leikkaus on todella dynaamista, erikoislähikuvilla rikastettu kuvakerronta muistuttaa esimerkiksi Renny Harlinin Cleanerin teknisestä taidokkuudesta. Myös rytmitys ja siirtymät toimivat, tarina paljastuu pikku hiljaa kummastakin päästä.
Äänimaailma on sekin vakuuttavasti rakennettu. Äänet pistävät esiin hiljaisuudesta ja vankila herää eloon kalterien ja lukkojen metallisten kolahdusten, ilmastoinnin kohinan ja askelten etäisen rummutuksen materiaalisen läsnäolon kautta. Maininnan arvoinen on myös alkuperäismusiikki: synkopoidut rytmikuviot antavat elokuvan pakojaksoille paniikinsekaisen kiireen tuntua ja jousiteema vahvistaa klaustrofobisen vankilan jännitteitä.
Vaikka indien tekninen toteutus ja näyttely – Coxin lisäksi muun muassa nilkkiä näyttelevä Steven Mackintosh – pelaavat mainiosti, on kerronnassa väsähtämistä. Välähdysmäisiä siirtymiä paosta takaisin vankilan menneisyyteen ja jälleen pakoon kertyy elokuvan aikana kymmenkunta. Liika katkominen syö dramatiikkaa.
Aivan lopussa tarjolla on kuitenkin vielä yksi käänne, joka puhaltaa henkevyyttä kokonaisuuteen.
Teksti © 2009 Aleksi Salonen
Perkele, että on Russell Crowella hermo pinnassa!
Lue lisää »Ihmiskuntaa moukaroiva komeetta kiteyttää tuhobuumin muodonpalautuksessa koronavuoden kriisikäytöksen.
Lue lisää »Epäortodoksinen eroko? Netflixin menora-menestyjä tutustuttaa vanhakantaiseen juutalaisuuteen, jonka vivahteissa viihtyisi pidempäänkin…
Lue lisää »Perkele, että on Russell Crowella hermo pinnassa!
Lue lisää »Hullu ja masentunut Hollywood synnytti Citizen Kanen, jonka myyttinen auteur saa Fincheriltä isällisen avokämmenen.
Lue lisää »Kotoilun lämmin ja pehmeä kaima The Blitzin ajoilta maalaa miedon lesbosuhteen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA