Crazies, The

Ohjaus Breck Eisner
Näyttelijät Timothy Oliphant, Radha Mitchell, Joe Anderson, Danielle Panabaker
Maa Yhdysvallat / Yhdistyneet arabiemiirikunnat
Pituus 82 min
Ikäraja 15 vuotta
Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Hanki omaksi

• Kuva 4
• Ääni 4
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p00-5">00</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

“Minä isken sinua suuttumuksetta ja vihatta kuin teurastaja.”
– Charles Baudelaire

Amerikkalainen pikkukaupunki, maatalousvaltainen elinkeinorakenne. Traktoreita, pieni keskusta, tähtilippuja — tuokiokuva, joka rikkoutuu aseistautuneen jyväjemmarin astuessa pesäpallokentälle kesken ottelun. Mies on kuin narkoosissa ja päätyy ruumishuoneelle sheriffin (Timothy Olyphant) luodista.

Joukkohulluus lisääntyy. Verityöt ovat seurausta saastuneesta juomavedestä, sotilaslentokone on aiemmin tehnyt syöksylaskun lähistölle ja myrkyttänyt alueen. Amerikkalaisten nesteet ovat uhattuina kuin tohtori Outolemmessä.

The Crazies (2010) on päivitys George A. Romeron samannimisestä vuoden 1973 elokuvasta. Puhdasta romerolaista kosketusta on ”seinähullut” murhavietin ohjaamina koneina, jotka aloittavat omaisistaan. Kaikupohja on zombifilmeistä, joskin helvettiopin sijaan selitys on nyt biologinen.

Hirviöiden lisäksi zombit ovat Romerolle sapluunoita kulttuurin ohjaaman käytöstavan satiirille. Kauppahalliin horjuen palaava elävä kuollut on vertauskuva kansalaiselle, joka nukkuessaankin näkee ostoskanavan mainoksia. Taviksen ja zombin välillä on aste-ero.

Zombiaallon nostattama puolifasistinen sotilaskuri on väkivaltakoneiston vääristynyt omakuva. Poikkeustila toimii myös mustana multana asehullujen mielivallalle ja Uutta maailmanjärjestystä korpeen paenneille patriooteille, joka on, Louis Theroux’ta lainatakseni, mielenkiintoinen alakulttuuri.

Romero irvailee ”kunnon amerikkalaiselle meiningille” kuin Mark Twain. Vuoden 2010 elokuvasta suoranainen kantaaottavuus puuttuu. Jäljellä on jo mainittujen romerolaisten viiltojen arpikudosta. Toisaalta se on positiivinen juttu, sillä satiiri on vaikea laji ja vaarana agitaatioon hukkuminen.

Tavasta, jolla valtio puuttuu epidemiaan, löydetään rinnastus keskitysleirikokemukseen. Suojapukuiset sotilaat keräävät kyläläiset talteen. He eivät ole sankareita vaan osa kasvotonta käskyjärjestystä. Leirillä ihmiset jaetaan puhtaisiin ja sairaisiin, erottelussa siteet omaisiin katkeavat. Sheriffi herää junanvaunusta. Käsiin laitetaan sarjanumerolliset rannekkeet.

Ihmiset kootaan keltaisilla koulubusseilla. New Orleansin vuoden 2005 katastrofin myötä ne saivat amerikkalaisessa tajunnassa oman sijansa: vallien murruttua parkkipaikoille hylätyt bussit hukkuivat vesimassan alle kuin ihmiset, jotka ehkä olisi niillä kyetty pelastamaan.

Sheriffistä, tämän vaimosta (Radha Mitchell) ja apulaissheriffistä (Joe Anderson) muodostuvan seurueen pakomatka on maailmanlopun jälkeisen tilan ruumiinavaus. Hobbesilaista kaikkien sotaa kaikkia vastaan tehostaa apulaissheriffin etenevä tartunta: pian ystävä on vihollinen.

Lopputulos on outo ketjukolari, rintamalinjansa kadottaneen sisällissodan sinikopio. Seinähullut käyttäytyvät kuin slashereiden hirviöt, ovat aina esittelemässä keräämiään teräaseita ja osoittavat korkeaa draamantajua ilmestyessään tyhjästä kuin kummitukset. Ihmissotilaat taas tulittavat kohdatessa, sokeasti.

Juuret löytyvät amerikkalaisesta psykoosista. Perustuslakivetoiselle järjestelmälle elimellistä on vainoharhaisuus, jossa pieninkin pyhän tekstin kanssa riitelevä seikka nähdään lopun ajan merkkinä. Kaikki valtiollinen ilmentää salaliittoa kansalaisoikeuksien kaventamiseksi.

Nyt käy se, mitä vuonna 1787 yritettiin estää: etteivät Vanhalta mantereelta Uuteen paenneet joutuisi hirmuvallan alle. Lopetus resonoi liian vahvaksi kasvaneen liittovaltion uhkakuvan kanssa. Kansallisen perimän tahtiin sykkiminen tekee elokuvasta ilmatiiviisti amerikkalaisen painajaisen.

DVD: Elokuvan suomalaisen DVD-laitoksen on julkaissut Future Film. Kuva on 16:9 anamorfinen 1.78:1, ääni Dolby Digital 5.1. Ei sisällä lisämateriaalia.

Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen