Sukupuolten taistelu

Ohjaus D. W. Griffith
Näyttelijät Jean Hersholt, Phyllis Haver, Bella Bennett, Don Alvarado, Sally O'Neill
Maa Yhdysvallat
Pituus 88 min.
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 1928 Art Cinema ja United Artists.

Etsi CDONista

• Kuva 4
• Ääni 3
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p1-5">1</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Mitä pidemmälle 1920-luku eteni, sitä syvemmälle D. W. Griffithin ura ajautui. Elokuva toisensa jälkeen häneltä odotettiin entisenlaisia mestariteoksia, jollaisia ei kuitenkaan tullut. Griffithin tilannetta ei auttanut edes siirto Famous Players-Laskylta vanhan ystävänsä Joseph M. Schenckin ylläpitämän Art Corporationin leipiin, jolle Griffith teki loppujen lopuksi neljä elokuvaa – yksikään näistä ei menestynyt odotetulla tavalla. Näistä neljästä elokuvasta toinen, Sukupuolten taistelu, oli uusintafilmatisointi hänen neljätoista vuotta aiemmin ohjaamasta samannimisestä elokuvasta. Valitettavasti näiden kahden version vertaileminen on mahdotonta, sillä vanhempi on ajat sitten kadonnut.

Erich von Stroheimin Ahneudessa (1925) edukseen esiintynyt Jean Hersholt on varakas William J. Judson, perheestään esimerkillisesti huolta pitävä ja rakastettu isä. Judsonien rauhalliseen perheidylliin luikertelee kuitenkin käärme, kun puoleensavetävä onnenonkija Marie (Phyllis Haver) iskee silmänsä mieheen. Marie onnistuukin viettelemään Judsonin, joka lopulta hylkää perheensä. Judson luulee kaunottaren olevan liikkeellä tositarkoituksella, mutta tosiasiassa tällä on jo miesystävä omastakin takaa (Don Alvarado).

“He’s fat and dumb – but he gives me diamonds.”

Teoriassa kaiken piti olla kunnossa menestyselokuvaa varten. Asetelmat olivat Griffithille tutut jo vuosien takaa ja olipa miehellä itselläänkin varsin paljon omakohtaisia kokemuksia nuorten kaunottarien kanssa seurustelusta. Tuottaja Schenck antoi hänelle kaiken lisäksi vapaat kädet elokuvan tekoon ja kiinnitti vielä mukaan koko joukon osaavia näyttelijöitä ja tekijöitä. Esinäytökset lupailivatkin vielä hyvää, mutta kun elokuva sai ensi-iltansa, osoittautui se melkoiseksi mahalaskuksi. Sukupuolten taistelu sai osakseen murska-arvostelut, eikä yleisökään tuntenut kiinnostusta sitä kohtaan. Griffithin ura oli tullut lähelle loppua.

Moraalisen tarinan nuoruuden iloihin lankeavasta keski-ikäisestä miehestä luulisi olleen omiaan Griffithille, mutta väistämättä elokuvasta paistaa läpi jonkinlainen alistuneisuus – aavistiko ohjaaja kenties epäonnistuvansa jälleen? Muutamien kevennykseksi tarkoitettujen kohtausten kömpelyys ei yllätä muistaen Griffithin komediaohjaamisen taidot, sen sijaan draaman köykäisyys ihmetyttää, olihan Griffith tällä saralla omimmillaan. Mahdollisuuksia olisi vaikka kuinka, mutta jostain syystä ne jäävät suurimmilta osin käyttämättä ja ainoastaan paikoin vanhan mestarin suuruus nostaa päätään. Mielenkiintoinen idea muuttuu sarjaksi otoksia, joissa ei selitetä saati pohjusteta mitään. Moinen laimeus heijastuu myös tarinan hahmoihin, joissa ei loppujen lopuksi ole juuri mitään mielenkiintoista – ainoastaan Belle Bennettin tulkitsema perheenäiti onnistuu herättämään jonkinlaista myötätuntoa. Loppuratkaisunkin voi arvata jo hyvissä ajoin.

Vaikka Sukupuolten taistelu onkin varsin heikko elokuva, ovat aikalaisten murska-arvostelut kuitenkin liioiteltuja. Griffithin myöhäisempää tuotantoa on usein väitetty toteutuksen osalta vanhanaikaiseksi, mutta tällä kertaa se on aivan vertailukelpoista aikalaisiinsa nähden. Heppoisista roolihahmoista huolimatta näyttelijätyöskentely on varsin hyvätasoista, eikä tuotantopuolellakaan ole valittamista, siitä pitävät Schenckin palkkaamat taiturit huolen. Kokonaisuutena elokuva on kuitenkin sen verran köykäinen, että lopputulos jää potentiaalistaan huolimatta laimeaksi jokaisella osa-alueella. Oikeista naruista vetämällä Griffith olisi hyvinkin voinut tällä elokuvalla pelastaa uransa suunnan, nyt kyseessä oli kuitenkin vain uusi takaisku entisten joukkoon.

Dvd:Imagen R0-julkaisu kuuluu samaan sarjaan Orpolapsien (1921) ja Amerikan (1924) kanssa. Alkuperäisnegatiivin kopiosta restauroitu kuva on mykkäelokuvaksi todella hyvälaatuinen. Se on terävä, eikä montaa ruutua elokuvasta ole jäänyt uupumaan.

Alkuperäinen ääniraita on vuosien saatossa kadonnut. Uuden ääniraidan tätä julkaisua varten on säveltänyt Rodney Sauer. Dolby Digital 2.0 -raidassa ei itsessään ole valittamista, mutta säestyksessä käytettävien kappaleiden taso vaihtelee melkoisesti. Julkaisun ainoana ekstrana on mahdollisuus kuunnella nämä kappaleet erikseen, ilman elokuvaa.

teksti: © 2007 Kari Glödstaf