Poikani, poikani, mitä olet tehnyt

Ohjaus Werner Herzog
Näyttelijät Michael Shannon, Willem Dafoe, Chloë Sevigny, Grace Zabriskie, Udo Kier
Maa Yhdysvallat / Saksa
Pituus 91 min
Ikäraja 15 vuotta
Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Hanki omaksi

• Kuva 5
• Ääni 4
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p00-5">00</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

Blu-ray

Werner Herzog ohjasi vuonna 2009 kaksi hienoa näytelmäelokuvaa. Juonen tasolla molemmat ovat hämäävästi normaaleiksi tulkittavia, mutta niissä sekoitetaan omalaatuisesti eri rekistereitä. Paha poliisi on ekspressionistinen kauhukomedia miksattuna rikosdraamaan; Poikani, poikani on lynchilais-herzogilainen tajunnansekoittaja miksattuna murhamysteeriin.

Tocqueville, Majakovski, Baudrillard; Antonioni, Wenders, von Trier… Myös saksalainen Werner Herzog on osa sitä eurooppalaisten taiteilijoiden ja älykköjen laajaa joukkoa, jonka on täytynyt teoksessa taikka parissa purkaa suhdettaan Amerikkaan.

Elokuvantekijänä Herzog kartoittaa mielen ja luonnon rajoja. Kun aikalaiset katsoivat jälkiteollisen yhteiskunnan vieraannuttavaan todellisuuteen, hän matkasi kameroineen viidakkoon, teki dokumentteja planeetasta kuin Attenborough, teki historiallisia elokuvia, filmasi klassikkoja, pureutui esoteeriseen ja marginalisoituun ja meni välillä erikoisuudentavoittelussaan liian pitkälle, johtolankanaan aina eksentriset hahmot, keksityt ja autenttiset, elokuvan sisäisellä ja ulkoisella kehällä.

Stroszek (1977) kertoo suoraan amerikkalaisen unelman kääntymisestä amerikkalaiseksi painajaiseksi toiveikkaiden saksalaissiirtolaisen näkökulmasta. Paralleelin tasolla se toimii nykyään paremmin. Siirtolaismassa liikkuu kohti länsimaita sen kuvan vetämänä, minkä he ovat saaneet elämällä keskellä amerikkalaisen viihdeteollisuuden tuotteita. Todellisuus ei vastaa saippuasarjojen hedonistista fantasiaa.

Poikani, poikani, mitä olet tehnyt ei ehkä pääpainoltaan ole elokuva Amerikasta, vaan 70-luvun rikostapauksesta, mutta muutamilta maakohtaisilta huomioilta ei voi välttyä. Tosipohjaisuus jää inspiraation tasolle, millä koiranleuka voisi kuvailla myös Herzogin oikeita dokumentteja.

Mieli ja mielitty

Juttu on rakenteellisesti yksinkertainen, kuin mistä tahansa television rikossarjan jaksosta, mutta katsomiskokemuksena jotain muuta. Lainaan Herzogia itseään, en laiskuuttani vaan siksi, että lopputulos vastaa intentiota. Hän kuvailee: ”Se on kauhuelokuva ilman verta, moottorisahoja ja suolenrippeitä, mutta siinä on outoa, tunnistamatonta kauhua, joka hiipii kimppuun.”

Äitinsä (Grace Zabriskie) juuri murhannut Brad (Michael Shannon) pitää linnoitukseksi muuttuneessa kodissaan oletettuja panttivankeja vaatien pizzaa ja pakoautoa. Samalla murhaetsivä (Willem Dafoe) yrittää päästä tilanteen tasalle haastattelemalla miehen läheisiä, kihlattua (Chloë Sevigny) ja teatteriohjaajaa (Udo Kier).

Selviää, kuinka kreikkalainen näytelmä äidintappamisesta on antanut pojalle kimmokkeen viedä loppuun suhde, joka oli liian intiimi kahden aikuisen väliseksi. Poika asuu yhä kotona vaikka hän on kihloissa, eikä äiti arvostanut heidän oikeuttaan yksityisyyteen.

Poika on selvästi mielisairas, skitsofreenikko. Hän kuulee ääniä, jotka käskevät häntä toimimaan. Esimerkiksi Perussa ”ääni” kielsi häntä laskemasta kanootilla vaarallista koskea, mikä jätti hänet seurueen ainoaksi eloonjääneeksi.

Tarkoitus ei ole yrittää samaistua jumalan kädenjäljen ja ajan rakenteen kaikkialla näkevään skitsofreenikkoon. Pikemminkin katsoja on samassa positiossa hänen läheistensä kanssa, jotka eivät koe maailmaa sairaan silmin. Elokuva liikkuu paljolti juuri perusorientaatioltaan ihmettelevissä takautumissa.

Kykenemättömyys dialogiin synnyttää joko vieraannuttavan tunteen, mikä tekee elokuvasta raskaan, tai sitten skisma kiehtoo ja parhaimmillaan naurattaa. Bradin tapa kulkeutua keskustellessaan aiheen ulkopuolelle synnyttää absurdia komiikkaa; kielipelit eivät kohtaa sitten millään.

Unenomaisuus on keskelle tapahtumavyyhtiä pudottava tehokeino, Herzogin väärentämätön tapa hahmottaa psykologista todellisuutta. En tiedä tarkalleen, mikä tuottaja David Lynchin rooli on ollut, mutta kahden mestarin risteyspisteeltä teos tuntuu. Herzogilainen panteismi esimerkiksi luontokuvien muodossa sulautuu Lynchin vinoihin ihmisten kanssakäymisiin.

Iso osa elokuvan viehätystä ja vetovoimaa on oikeissa näyttelijävalinnoissa. He ovat kotonaan poikkeuksellisemmassa ympäristössä: Dafoe Antichristista, Sevigny Gummosta, Kier noin jokaisesta Lars von Trierin elokuvasta, Zabrieske Twin Peaksista ja INLAND EMPIRESTA…

? niin kuin Amerikka

Herzog käyttää paljon kulttuurillista kitschia, kuvapintakin on imelän kirkas kuin puolitiehen jääneessä HDR-kuvassa. Saarrettu talo, jonka piha on betonierämaan muovinen keidas, on vaaleanpunaisten flamingojen koti. Pojalleen äiti syötättää Jell-o-hyytelön paloja valtavasta kulhosta. Yhteiselle maaperälle astutaan John Watersin kanssa, joka joskus oli terävä satiirikko.

Muistot vievät maaseudulle, Bradin junttienon strutsifarmille, jossa kuullaan totuus kreikkalaisista ja näyttelijöistä pelkkinä sodomiitteina. Aiempi kanafarmi näki katastrofaalisen lopun, kun lajinjalostus synnytti lisääntymiskyvyttömiä jättiläiskanoja.

Jälleen yksi surrealistinen laatta, joka amerikkalaisen maalaisen esityksenä voisi olla Teksasin moottorisahamurhista. Ruumiita kuin riistaeläimiä käsitelleen Ed Geinin jäädessä 60-luvulla kiinni maaseutu muuttui yhdeksi suureksi kauhumiljööksi, mikä oli riemuvoitto kaupungille; klassisestihan kulttuurisella kentällä käydään köydenvetoa periferian ja keskustan välillä siitä, kummassa vallitsee rappio.

Koko elokuva alkaa kuvaavasti. Murhaetsivä kertoo anekdoottia kytästä, joka ensiksi pakotti hänet kaahaamaan ja sitten marssi paikalle nuhtelemaan. Juntin hymy hyytyi isomman virkamerkin edessä.

Teksti: © 2011 Jaakko Kuitunen

Blu-ray: Futuren Blu-ray julkaisu on teknisesti varsin hyvä, mutta lisämateriaalit uupuvat. Kuvaformaattina on 1.85:1 anamorfinen laajakuva ja ääniraitana Dolby Digital 5.1.

Blu-ray-teksti: © 2011 Antti Honkala