Pöhöttyneen musikaalin keskiössä on 1930-luvun Pariisi — nostalgia on muistikuva vailla tuskaa.
Erään teatterin ympärillä pyörivä ja 1930-luvulle sijoittuva Paris 36 (2008) on ulkoisilta puitteiltaan komea, mutta hengetön postikortti. Siitä on etäännytetty aikakauden henkinen ja materiaalinen alakulo.
Tietenkään psykologinen tai historiallinen realismi ei ole taideteoksen päävaatimus. Mutta elokuvassa on läsnä ajanhenkeä, kommunistien ja äärioikeiston kahakointia, mikä avaa ovet kritiikille sen tavasta käyttää historiaa.
Totuutta on sen verran mukana yhtälössä, että tekijöitä ei voi syyttää rintamakarkuruudesta — sen seikan poisjättämisestä, että kuohuva Ranska ei ollut kaukana jonkun Saksan tai Italian tieltä. Tukeehan se myös juonta ja antaa sille ”monikerroksisuutta”, kansallista yhteenkuuluvuuden resonanssia, mutta aikakausi on pikemminkin kulissi, mentaalinen green screen.
Juonessa ilkeä fasistigangsteri keinottelee itsellensä teatterin nimeltä Chansonia. Vuosikymmeniä teatterissa työskennellyt yksinhuoltaja Pigoil (Gérard Jugnot) valtaa yhdessä muiden työläisten kanssa teatterin takaisin. Kulttuurista piittaamaton fasisti on suunnitellut rakentavansa sen tilalle kiinteistöjä.
Nähtävillä on kommunistinen kuohunta: vallataan takaisin porvarin omaisuutta. Niin ikään vastaleiristä kommunisteja haukutaan juutalaisten pilkkanimityksillä. Lopulta sovitaan teatterin ostamisesta, mutta se vaatii rahaa ja rahantulo huippuesityksiä.
Tähti on haussa. Kaunis nuori Douce (Nora Arnezeder) palkataan hätävaraksi, mutta tosipaikan tullessa hänestä kuoriutuu satakieli kuin messiasmyytissä. Hänen asemansa teatterin ja yhteisön koossapitävänä voimana korostuu, kun hän kerran jättää Chansonin taakseen. Sali tyhjenee katsojista ja eräs johtohahmo degeneroituu rasististen karikatyyrien esittäjäksi äärioikeiston kokouksiin.
Kapinahenkisyys näkyy jälkimmäisessä sivujuonteessa. Viimein mies kääntää takkinsa ja alkaa kesken esityksen pilkata fasisteja. Teko ei kuitenkaan kasva joksikin uudeksi historian kuvastoksi, jolla yritetään paaluttaa menneisyyden totuudeksi vahvasti vallinnut ääriliikkeiden vastainen mieliala. Tietyllä tapaa elokuva romantisoi tämän ajanjakson ja etenkin vasemmistolaiset aktivistit — sorron yöstä nousevia työläisiä on tapana nostaa jalustalle.
Paris 36:n kaltaisesta pöhöttyneestä elokuvasta on vaikea innostua, ellei ole lavastaja tai vaatesuunnittelija. Se on näiden ammattilaisten juhlaa. Huumori ja romantiikka aliarvioivat katsojaa ja hattaraan meinaa tukehtua. Lisäksi kestoa on puoli tuntia liikaa ja juonessa liikaa rönsyileviä sivuoksia.
Ehkä tämä on täsmäohjattu nostalgiannälkäisille pariisilaisille. Ja kun toinen maailmansota ylitetään vielä aikahypyllä, nostalgia on todellakin muistikuva vailla tuskaa.
DVD: Elokuvan suomalaisen laitoksen on julkaissut Sony. Tekninen puoli (16:9 anamorfinen kuva, äänenä 5.1. ranska) on moitteeton.
Lisämateriaalia on runsaasti:
Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA