Paranormal Activity

Ohjaus Oren Peli
Näyttelijät Katie Featherston, Micah Sloat, Mark Fredrichs
Maa Yhdysvallat
Pituus 89 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2007 Blumhouse Productions ja FS Film.

Hanki omaksi

• Kuva 4
• Ääni 4
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p2-5">2</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Micah ja Katie ovat nuori, amerikkalainen pariskunta länsirannikon aurinkoisessa lähiössä. Mies tekee osakekauppoja, nainen opiskelee – parisuhdeidylli on viittä vaille täydellinen. Paitsi että nuorikkojen kotirauhaa rikkovat omituiset tapahtumat: yölliset äänet, kuiskaukset, itsestään liikkuvat esineet. Micah ostaa videokameran voidakseen tallentaa tapahtumat. Elokuva alkaa ensimmäisen nauhan käynnistyessä ja päättyy, kun kuvattavaa ei enää ole.

Oren Pelin mikrobudjetilla kyhäämä Paranormal Activity (2007) on vuoden pelottavin kauhuelokuva. Se on sitä kahdesta syystä: ensinnäkin se on konstruoitu muistuttamaan aitoa, tragedian jäljiltä löytynyttä kuvamateriaalia. Se on viimeistelemätön, kömpelö ja uskottava. Autenttisuuden illuusio säilyy alusta loppuun. Perinteisiä alkutekstejä ei nähdä: ohjaaja, näyttelijät, leikkaaja ja puvustaja jäävät nimeämättä. Mukana on vain lyhyt kiitos poliisivoimille ja pariskunnan läheisille.

Toiseksi, se kertoo tarinansa niin uskottavasti, ja sen hahmot ovat niin aitoja, että tunnereaktio on välitön. Linssin ja hahmojen välissä ei ole mitään: editointi näkyy tapahtumien tiivistämisessä, ei muussa. Mise-en-scène on luonnollisen ilmeetön: miljöö, ylemmän keskiluokan omakotitalo San Diegossa, siisti ja persoonaton. Puhtaasta dogmasta tämän erottaa näkyvästi vain se, että kaihtimet ovat useimmiten kiinni.

Tyyli tuo tietenkin mieleen The Blair Witch Projectin (1999), joka tutkiskeli ihmismielen pelkoja samanlaisin tehostein. Ero on siinä, että Paranormal Activityn narratiivi on vieläkin pelkistetympi ja tila rajatumpi. Loputtomiin jatkuva aarnimetsä vaihtuu nyt kodikkaaseen lähiömiljööseen. Toinen ero on, että kun Blair Witch Project jätti tulkinnanvaraa antagonistinsa suhteen, on Paranormal Activity sen suhteen avoimempi. Demonin läsnäoloa ei lopussa enää kyseenalaisteta: jalanjäljet sen viimeistään todistavat. Yliselittelyyn ei silti sorruta, ja mystiikan verho säilyy.

Kauhuelementin lisäksi mukana on inhimillinen kosketuspinta. Yöllisen vieraan läsnäolo alkaa rikkoa Micah’n ja Katien välejä. Mies on mies, ja haluaa korjata tilanteen itse. Hän uhoaa ja uhoaa, ja hautautuu teknologisten aparaattiensa ääreen analysoidakseen jokaista nauhalle tallentunutta liikahdusta tai ääntä. Micah’n vastustuksesta huolimatta Katie kutsuu kylään meedion, joka kertoo kyseessä olevan demoni. Tässä tapauksessa mies ei osaa auttaa, vaan pyytää nuoria kääntymään demoniekspertin puoleen. Micah on kuitenkin päättänyt ratkaista pulman itse, ja tyttöystävä joutuu myöntymään.

Toimiakseen Paranormal Activity vaatii katsojalta tiettyjä myönnytyksiä. Yksinkertaisen narratiivin tukipilareina toimivat ne ääneenlausumattomat säännöt, joista moni on älähtänyt: mikseivät Micah ja Katie lähde kotoaan, miksi he vieraan uhittelusta huolimatta jatkavat kuvausta? Nämä valinnat perustellaan paikoin yliolkaisesti, mutta koska kyseessä on pitkän aikajakson tapahtumista koostettu puolitoistatuntinen, voidaan perusteiden uskotella jääneen leikkauspöydälle. Nyt on kyse paranormaalien tapahtumien taltioinnista ja nauhalle vahingossa tallentuneesta parisuhdeidyllin disintegraatiosta, ei jokaisen toimen huolellisesta perustelusta.

Yöllisissä kohtauksissa intensiteetti paisuu huikeisiin mittoihin. Makuuhuoneeseen asetettu kamera seuraa staattisena äänetöntä tilaa. Katsoja tietää, ettei helpotusta ole luvassa: mitä ikinä tapahtuukaan, taltioituu se editoimatta nauhalle. Autenttisuuden illuusio korostuu, kun alakulmassa näkyvä digitaalinen kello näyttää ajan etenemisen: hahmojen pienet liikkeet ilmaisevat pikakelauksen, ja efekti toimii. Kohtaus, jossa Katie seisoo tuntikausia sängyn vieressä liikkumatta, on toteutettu ihmeellisen hyvin.

Paranormal Activity on tietenkin pintatason säikyttelyä: juoni on olematon, ja sisältö koostuu päiväsajan toimien ja öisten kauhuepisodien vuorottelusta. Rakenne perustuu toistoon – yöt jaksottavat elokuvaa tasaisesti, ja ne on merkitty vuoronumeroin – mutta ei puuduta.

Ainut myönnytys Hollywood-konventioiden suuntaan tulee lopussa, joka on lähteiden mukaan Steven Spielbergin valitsema. Ohjaaja Peli on tehnyt elokuvaan monta erilaista loppua, joihin voi halutessaan tutustua Internetissä, ja toivottavasti tulevalla DVD:llä. itse suosin näkemistäni ensimmäistä, joka on pidempi, hyytävämpi ja älykkäämpi.

Teatteriversion lopetus on hiukan turhan selkeästi sellaiseksi tarkoitettu, ja sitä paitsi se toistaa rasittavan “viimeisen säikytyksen” säännön. Kun kaikki aiemmin nähty on niin selkeästi “epäelokuvaa”, uhkaa viimeinen kuva rikkoa illuusion. Varsinkin, kun se kohdistaa katsojan huomion itseensä, ikään kuin huutaen “hei, katsot kauhuelokuvaa!”

DVD: FS Filmin julkaiseman DVD:n kuva (anamorfinen 1.85:1-laajakuva) ja ääni (DTS ES 6.1 / DD 5.1) ovat huipputasoa, vaikka heikkolaatuinen videokuva ei niille suuria haasteita asetakaan.

Lisämateriaalina löytyy vain vaihtoehtoinen lopetus, joka ei ole se arvostelussa mainittu “alkuperäinen”, vaan peräti kolmas variaatio. Tämäkin versio toimii paremmin kuin teatteriversion vastaava.

Teksti: © 2009 Anton Vanha-Majamaa