Orpolapset

Orphans of the Storm (1921)

  • 4

Orpolapset, D. W. Griffithin viimeinen suuri spektaakkeli on järkälemäinen kertomus Ranskan vallankumouksesta.

Kari Glödstaf
julkaistu 2009-02-10 / päivitetty 16.03. klo 11:11

KUVA 3

Lillian Gish
Lillian Gish 

KUVA 2

Lillian Gish ja Joseph Schildkraut
Lillian Gish ja Joseph Schildkraut 

KUVA 1

Dorothy Gish ja Lillian Gish
Dorothy Gish ja Lillian Gish 

Orpolapset

Ohjaus D. W. Griffith
Näyttelijät Lillian Gish, Dorothy Gish, Joseph Schildkraut, Lucille La Verne
Maa Yhdysvallat
Pituus 150 min.
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 1921 D.W. Griffith Productions.
  • Kuva 4
  • Ääni 3
  • <li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p2-5">2</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

Vielä 1920-luvulle tultaessa D. W. Griffith lukeutui amerikkalaisen elokuvan jättiläisiin, joskaan ei enää varauksetta. Yleisö oli alkanut kaikota hänen vanhanaikaiseksi väitettyjen melodraamojen parista ja tällä oli luonnollisesti vaikutusta ohjaajaa yhä pahemmin vaivanneisiin taloudellisiin ongelmiin. Tämä puolestaan johti siihen, ettei Griffith enää pystynyt pitämään kiinni tähdistään, saati houkuttelemaan heitä elokuviinsa. Viimeisenä Griffithin kuuluisan ja nimekkään seurueen jäsenistä jäähyväiset jätti Lillian Gish elokuvan Orpolapset (a.k.a Myrskyn lapset) myötä.

Ranskan vallankumous tapahtumineen oli erittäin suosittu aihe mykän elokuvan aikakaudella, saatiinhan samaan pakettiin yhdistettyä kätevästi sekä historiallista, näyttävää spektaakkelia että koskettavaa draamaa. Niinpä Griffithkin otti käsiteltäväkseen Adolphe D’Enneryn ja Eugene Cormonin suositun näytelmän vuodelta 1874. Vaikka aihe oli filmattu Hollywoodissa jo kahdesti aiemmin (1911, 1915), oli Griffith varma, että hän pystyisi luomaan siitä menestyselokuvan – aivan kuten etukäteen tuhoon tuomitun Läpi myrskyn (1920) tapauksessa, jonka valtaisa menestys oli vielä kristallinkirkkaana hänen mielessään.

Arvostetun de Vaudreyn perhe on raivoissaan, sillä heidän tyttärensä on mennyt naimisiin rahvaan kanssa. Aviomies tapetaan ja perheen tyttövauva jätetään heitteille Notre Damen katedraalin edustalle. Hänet löytää köyhä mies, joka on aikonut tehdä tyttärelleen samoin. Ajatellessaan lasten kovaa kohtaloa hän kuitenkin heltyy ja päättää pitää molemmat.

Vuodet vierivät. Kulkutauti on vienyt sekä perheen vanhemmat että Louisen (Dorothy Gish) näön, joten Henrietten (Lillian Gish) tehtäväksi on jäänyt pitää huolta sisarpuolestaan. Louisen sokeuden vuoksi he lähtevät Pariisiin, josta uskovat löytävänsä tälle apua. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan, vaan sisaret joutuvat erilleen toisistaan ja molemmat tempaistaan syttymässä olevan vallankumouksen pyörteisiin.

Alkuperäisnäytelmä oli kahden orvon ympärille kehitetty melodraama, joka ainoastaan sivusi vallankumousta. Griffith kuitenkin tiesi saavansa aiheesta vallankumouksen avulla enemmän sekä herättävänsä siten paremmin yleisön mielenkiinnon. Niinpä hän lisäsi joukkoon kuohuvan aikakauden tärkeimpiä tapahtumia sekä sijoitti tarinaan useita historiallisia, vallankumouksen keskipisteessä olleita hahmoja. Tätä taustaa vasten Orpolapsista muodostui yleismaailmallinen elokuva vallan turmelevuudesta sekä vihan ja katkeruuden tuhoavasta voimasta. Demokratian puolesta liputtaneen Griffithin näkemys siitä, mihin kansa ajautuu ilman vahvaa ja oikeudenmukaista johtajaa, on oikeutettu ja hyvin perusteltu – sen sijaan hyökkäys kommunismia kohtaan tuntuu hieman yleisön kosiskelulta, samoin kuin amerikkalaisen valtiomuodon kehuskelukin. Vallankumousjohtaja Dantonin rinnastaminen Lincolniin onkin jo sitten hieman liikaa – ensin mainittu kun muistetaan parhaiten säälimättömänä teurastajana.

Griffith sijoitti elokuvaan koko omaisuutensa ja jonkin verran lainarahaakin – yhdessä vaiheessa oltiin siinä tilanteessa, että kuvaaminen oli olosuhteista riippumatta välttämätöntä, sillä ohjaajalla ei ollut enää varaa pyytää avustajia seuraavan päivän uusintakuvauksiin. Moisista vaikeuksista ei kuitenkaan ole elokuvassa nähtävillä jälkeäkään, niin tyylikkäästi ja näyttävästi se on kauttaaltaan toteutettu. Vähempikin olisi voinut kenties riittää jollekin muulle, mutta ei Griffithille: hänen spektaakkeleissaan kaiken piti olla suurta, näyttävää ja mahdollisimman todenmukaista. Viimeksi mainitusta voidaan tietenkin olla montaa mieltä, mutta sitä tosiseikkaa se ei kuitenkaan muuta, että juuri tällaisen historianhakuisuuden vuoksi Griffithin suurelokuvat erottuvat aikalaisistaan edukseen.

Griffithin elokuvissa tärkeintä olivat aina ihmissuhteet, pienimuotoiset draamat, joita hän vaali olipa kyseessä kuinka suuri elokuva tahansa. Orpolapsissa seurataan poikkeuksellisen monen henkilön tapahtumia. Päällimmäisenä ovat tietysti Henriettan ja Louisen kohtalot, joiden ohella elokuva seuraa Josiph Schildkrautin esittämää Chevalier de Vaudreyta. Tämän lisäksi pohjustetaan vielä vallankumousta ja muita yksittäisiä henkilöitä. Kun tytöt joutuvat erilleen, leviää tarinan kuljetus entisestään. Taitamaton ohjaaja saattaisi olla täysin eksyksissä laajan materiaalinsa kanssa, mutta Griffith liittää tapahtumat lopussa vaivattomasti toisiinsa. Kaiken lisäksi kerronta on pääsääntöisesti hyvin sulavaa eikä lähellekään niin raskasta kuin voisi etukäteen odottaa.

Lillian Gish jättää Griffithille tyylikkäät jäähyväiset. Aivan kuin aavistaen moisen tapahtuvan, päästää ohjaaja suurimman tähtensä tällä kertaa tavallista helpommalla. Usein sorrettuja ja kaltoin kohdeltuja naisia esittänyt Lillian saa seurata vierestä, kun tarinan pahat hahmot riepottelevat hänen sisartaan Dorothya – tässä kunnostautuu eritoten loistavan roolisuorituksen tekevä Lucille La Verne (kerjäläiseukko Frochard), Griffithin elokuvien vastenmielisin naishahmo ja viisitoista vuotta myöhemmin Disneyn Lumikin (1937) pahan äitipuolen mieleen jäävä ääninäyttelijätär. Jo aiemmin Griffithin näyttelijäseurueen hylännyt, mutta tähän elokuvaan paluun tehnyt Dorothy esiintyy niin ikään viimeistä kertaa oppi-isänsä alaisuudessa.

Joseph Schildkraut on miesnäyttelijöistä ristiriitaisin. Toisaalta hänen olemuksessaan on tietynlaista ylväyttä, mutta samaan aikaan hän on varsin karismaton. Seikkaa ei tosin yhtään auta se, että hänen hahmonsa jää keskeisistä rooleista kaikkein ohuimmaksi ja Schildkraut tuntuukin vain ajelehtivan kohtauksesta toiseen ilman sen syvempää tarkoitusta. Vallankumouksellisten puolella tarjonta onkin huomattavasti antoisampaa ja roolihahmotkin mielenkiintoisempia.

Ensi-ilta oli suuri menestys. Paikalla oli kuusikymmenpäinen orkesteri, vallankumouksesta luennoinut tutkija sekä äänitehosteita laidasta laitaan, joiden tarkoituksena oli tuoda lisäväriä valkokankaan tapahtumiin. Kriitikot ylistivät kilpaa niin elokuvaa kuin sen tekijöitäkin ja hetken aikaa näytti siltä, että Orpolapset palauttaisi Griffithin menestyksen tielle. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä vaikka elokuva kiitettävästi menestyikin, ei siitä muodostunut sellaista sensaatiota, jota yhä pahemmin velkaantuva Griffith olisi tarvinnut.

Dvd: Imagen julkaisu on aluekoodiltaan R0. En löytänyt tietoa millaiselta negatiivilta elokuva on kiekolle siirretty, mutta joka tapauksessa kuvan laatu on lähellä erinomaista. Elokuvassa on toki naarmuja, roskia sekä puuttuvia ruutuja, mutta kuva on kuitenkin vakaa, eikä em. asioihin juurikaan kiinnitä huomiota. Elokuva on värisävytetty. Muuten mallikelpoiseen restaurointiin on sattunut yksi virhe. Elokuvan loppupuolella yksi kohtaus (Dantonin puhe) tulee kaksi kertaa.

Ääni on Dolby Digital 2.0 ja se on perustasoa. Loppukrediittien mukaan musiikki olisi alkuperäistä, mikä on tietenkin positiivinen asia. Musiikki itsessään on aivan kelvollista. Tähän painokseen sen on tehnyt Brian Benison. Ainoa ekstra on kansipahveihin printattu Russell Merrittin essee elokuvan teosta ja sen taustoista. Teksti on mielenkiintoista luettavaa, varsinkin kun Myrskyn lapset on jostain syystä jäänyt turhan vähälle huomiolle Griffithin urasta puhuttaessa. Jos ekstroja haluaa, Kinon versiossa niitä näyttäisi olevan runsaasti.

teksti: © 2007 Kari Glödstaf

Seuraa meitä

PINNALLA

Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

LUETUIMMAT – 6KK

ENSI-ILTA

BLU-RAY & STREAM

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202