Elähtänyt kauhutarina, joka pyrkii hyötymään viime vuosien espanjalais-menestyksistä.
No-Do – Pahuuden ihmeet on jälleen yksi kauhuelokuva, joka ei malta jättää genren lukuisia kliseitä käyttämättä. Lopputuloksena on tarina, joka on kerrottu kenties satoja kertoja erilaisin variaatioin. Francesca (Ana Torrent) ja Pedro (Francisco Boira) muuttavat lapsineen vanhaan taloon, jolla on karmaiseva menneisyys. Pian tuo menneisyys sekoittuu nykyisyyteen kun aaveiden kuiskinta antaa lisäpontta Francescan pakkomielteelle ylisuojella muutaman kuukauden ikäistä lastaan.
Mukaan on ympätty katolisen kirkon salaisuuksia, perhettä riivaava henkilökohtainen tragedia sekä viime vuosina lähes pakolliseksi tullut “yllätys“käänne. Tässä elokuvassa tuo käänne paljastetaan kaikki sen mahdollinenkin dramaattisuus kertakaikkisesti hukaten. Viittaukset Francon aikaisiin No Do -uutisfilmeihin ovat epätoivoinen yritys tuoda jotain uutta kuluneeseen kehystarinaan ja sen ytynsä menettäneisiin lisämausteisiin.
Elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Elio Quiroga (The Dark Hour, 2006) on päävastuussa tästä tekeleestä, joka tuskin todella pyrkiikään uudistamaan kummituskauhua. Quiroga on toimiessaan myös elokuvan tuottajana varmistanut mahdollisuutensa täydelliseen valta-asemaan ja tätä myöten ajanut elokuvansa täydelliseen epäonnistumiseen.
No Do – Pahuuden ihmeet on sarja toinen toistaan seuraavia latteita säikäytyksiä, kulunutta dialogia, tarkoituksettomia katkoja ja mielikuvituksettomia maskeja. Leikkaus vetää ei-toivottua huomiota itseensä kummallisten, elokuvan rytmiä häiritsevien, valintojen vuoksi ja aiheuttaa keskivertoa syvempää turhautumista tylsän elokuvan katsomiseen. Tyypilliseen tapaan etualalla riehuu naispäähenkilö, jolla on tavallista hyväunisempi aviomies, joka ei koskaan kuule mitään.
Ana Torrent toisintaa pääosassa jälleen kutakuinkin saman, mutta hieman ikääntyneen suorituksensa Tesis-elokuvasta (1996). Paljon mainitsemisen varaa ei kenenkään näyttelijänsuorituksesta kaiken kaikkiaan jää käteen. Tasapaksujen suoritusten joukosta nousee kenties ylitse muiden vain nuoren Miriam Cepan keskivertoa pahempi pökkelöisyys Rosan roolissa.
Heikkolaatuinen anamorfinen 2.35:1 kuvasuhteen laajakuva on kuitenkin hallitseva elementti, joka edistää katsojalle elokuvasta syntyviä negatiivisia tuntemuksia. Kuva on epätarkka ja sumea yhdistyen valjuun värimaailmaan. Kun osa elokuvasta on autenttisuutta tavoitellen luotu muistuttamaan vanhaa filmiaineistoa syvempi kontrasti nykytekniikalla saavutettavaan laadukkaaseen kuvaan olisi ollut suotava tyylillinen apukeino. Julkaisu ei sisällä lisämateriaalia.
Teksti: © 2010 Marjo Eskola
Perkele, että on Russell Crowella hermo pinnassa!
Lue lisää »Ihmiskuntaa moukaroiva komeetta kiteyttää tuhobuumin muodonpalautuksessa koronavuoden kriisikäytöksen.
Lue lisää »Epäortodoksinen eroko? Netflixin menora-menestyjä tutustuttaa vanhakantaiseen juutalaisuuteen, jonka vivahteissa viihtyisi pidempäänkin…
Lue lisää »Hullu ja masentunut Hollywood synnytti Citizen Kanen, jonka myyttinen auteur saa Fincheriltä isällisen avokämmenen.
Lue lisää »Kotoilun lämmin ja pehmeä kaima The Blitzin ajoilta maalaa miedon lesbosuhteen.
Lue lisää »Peter Panin päivitys kaivaa keijupölyn alta keskiöön tarinamallin eksistentiaaliset väristykset aikuistumisesta.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA