My Bloody Valentine 3D

Ohjaus Patrick Lussier
Näyttelijät Jensen Ackles, Jaime King, Kerr Smith
Maa Yhdysvallat
Pituus 101 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2009 Lionsgate

Etsi CDONista

• Kuva 3
• Ääni 4
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p2-5">2</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Kun kotiteatterit ovat viime vuosina yleistyneet ja elokuvateatterien kävijämäärät sitä myöten kutistuneet, etsii elokuvabisnes jatkuvasti uusia keinoja houkutella yleisöä popcornin ja jättilimun ääreen teatterin pimeyteen. Yksi tällainen kävijöitä kosiskeleva attraktio on 3D, joka on viimeisen vuoden aikana rynnistänyt suomalaisiinkin teattereihin.

Tekniikkaa on yritetty kuvausmuotona vakiinnuttaa jo useaan otteeseen, mutta uutuudenviehätyksen laannuttua on kiinnostus aina lopahtanut. Yksi painava tekijä yhtälössä ovat tekniikan puutteet: 3D-lasit ovat yhä isot, painavat ja epämukavat. Tätä suurempi ongelma on kuitenkin se, että ainakin vielä näin trendin alkuvaiheessa elokuvat tunnutaan tekevän tekniikan ehdoilla, sisällöstä karsien. Kanadalaista kasariklassikkoa uudelleenlämmittelevä kauhupätkä My Bloody Valentine 3D on malliesimerkki tekijöiden tendenssistä luottaa liialti hienojen 3D-kikkojen tehoon tarinan kustannuksella.

Pieneen amerikkalaiskaupunkiin sijoittuvan elokuvan tarina on nopeasti kerrattu: 10 vuotta sitten kaivosonnettomuudessa loukkaantunut mies herää ystävänpäivänä vuoden koomasta, tappaa läjän nuoria ja katoaa. Vuodet vierivät, kunnes onnettomuuden syypää, kaivoksen nykyään sittemmin isältään perinyt Tom Hanniger (Jensen Ackles) palaa kaupunkiin myymään kiinteistöä. On ystävänpäivän verilöylyn 10-vuotispäivä, ja happinaamariin sonnustautunut, hakulla varustautunut sarjamurhaaja on taas vauhdissa.

My Bloody Valentinen keskiössä ovat 3D-tekniikkaa hyödyntävät murhat. Hakku taipuu osaavan surmataiteilijan käsissä moneksi, ja tekee ilkeää jälkeä niin käsiä, rintakehiä kuin erityisesti pääkalloja halkoessaan. Leuat loksahtelevat ja lentelevät katsojan näköä kohti asiaankuuluvan veriryöpyn säestäminä, ja yleisön oletetaan hihkuvan hurmoksessa.

Elokuvaa tehdessä on pidetty kieli tiukasti poskella, ja se taitaa olla äärityperän tekeleen pelastus. Oikeaa elokuvaa My Bloody Valentine muistuttaa vain aniharvoin: gore-efektit ovat kuin suoraan videopelistä, ja hahmojen suuhun kirjoitettu dialogi menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Millään muulla kuin kekseliäillä tappotuokioilla ei juuri ole väliä, edes jännitystä kun ei malteta luoda: tylsät kuvakulmat ja tympeä valaistus sössivät pienimmätkin mahdollisuudet siihen.

Pääosassa nähdään TV-sarja Supernaturalista tuttu Jensen Ackles, jonka roolisuoritus on ennen kaikkea vaihteleva. Ensin mies nähdään parikymppisenä teinikollina, myöhemmin menneisyyden traumatisoimana äijänköriläänä. Kumpikaan ei menisi läpi ellei elokuva olisi niin selkeä trikkirellestys. Sivuosissa nähdään Jaime King miehen tosirakastettuna ja Kerr Smith tämän katkerana sheriffimiehenä.

Parhaasta suorituksesta vastaa kuitenkin pienessä sivuosassa tuikituntematon tusinablondi Betsy Rue, joka viihtyy valkokankaalla vailla rihmankiertämää. Kamera hyväilee naisen alastonta vartaloa pitkitetyssä kissa-hiirileikissä niin häikäilemättömän itsetietoisesti, ettei katsoja voi olla hymyilemättä. Varsinkaan, kun naisen rintakehä lopulta rouhitaan auki väkivalloin ja sydän postitetaan kylän poliisivoimille.

My Bloody Valentinen valttikortti ovat 3D-efektit, ja ne tosiaan toimivat. Leukaluut, kallonsirpaleet ja hakut lentelevät katsojaa kohti komeasti, ja räjähdyksen liekit nuolevat näkökenttää. Genrenä kauhu tuntuu hyötyvän kolmiulotteisuudesta eniten. Sääli, että itse elokuva loistaa poissaolollaan. Ohjaaja Patrick Lussier on henkilöohjaajana täysin kädetön ja kerronta takkuilee. Mitään oikeaa motiivia murhaajalle ei anneta: tämä vaan yksinkertaisesti napsahtaa ja ottaa hakun käteensä.

Lopussa katsoja laitetaan hetkeksi miettimään, kukas se murhaaja nyt onkaan? Ihan kiva, mutta loppuratkaisu on sitten sellainen rimanalitus ettei siitä juuri kannata puhua. No, kunhan hakku laulaa, veri roiskuu ja tissit heiluvat, ansainnee tämäkin tempputehdas paikkansa kesän 3D-ohjelmistossa. Enemmän My Bloody Valentine silti muistuttaa K18-materiaalilla kuorrutettua Lintsin vetonaulaa kuin oikeaa elokuvaa.

DVD: My Bloody Valentine on julkaistu Scanboxin toimesta tupla-DVD:nä. Ensimmäisellä levyllä on elokuvan 2D-versio, toisella 3D-versio ja ekstrat. Kuvaformaatti on anamorfinen 1.78:1-laajakuva, ja ääniraitana toimivat DD 5.1 ja DTS. Kuva on paikoin hieman suttuinen, mutta ei mitenkään häiritsevästi. Ääniraita toistuu moitteetta.

3D-versiota varten mukana on neljät kakkulat, jotka ovat vanhan koulukunnan puna-viher-mallia. Kolmiulotteisuus toimii yllättävän hyvin, mutta järin suuri nautinto se ei heppoisilla, värisävyt sotkevilla pahvilaseilla ole. Arvostelija joutui vaihtamaan pian 2D-versioon, jonka kohdalla MBV:n elokuvallisten arvojen olemattomuus kävi hirvittävän ilmeiseksi. Kun leffalta riisutaan 3D-splatter, ei jäljelle jää kuin ala-arvoinen käsikirjoitus ja paikoin tahaton koomisuus.

Lisämateriaalina levyltä löytyy pari lyhyttä dokkaria, poistettuja kohtauksia ja vaihtoehtoinen loppu. Dokkareista toinen (Deep Inside My Bloody Valentine) on lyhyehkö promomielessä tehtailtu making of, ja jälkimmäinen (Sex, Blood, and Screams) puolestaan kertaa nopeasti elokuvan efektejä parin esimerkin turvin. Molemmat ovat sisällöltään heppoisia. Poistetuissa kohtauksissa ei juuri ole katsomisen arvoista, ja vaihtoehtoinen loppukin sisältää vain yhden pienen muutoksen.

Teksti: © 2009 Anton Vanha-Majamaa