Mitäs me sankarit

Ohjaus Visa Mäkinen
Näyttelijät Leo Lastumäki, Tenho Saurén, Erkki Teittinen ja Timo Nissi
Maa Suomi
Pituus 90 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 1980 Tuotanto Visa Mäkinen ja Pan Vision

Hanki omaksi

• Kuva 2
• Ääni 2
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p2-5">2</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Vuosina 1979–1981 Visa Mäkinen (s. 1945) tuotti kriitikoiden murskaamia elokuvia kuin Detroit Fordeja. Itseoppineen porilaisen mediamaakarin uran suonsilmäkkeistä on tehty runsaasti pilkkaa. Usein on menty tarpeettomasti henkilökohtaisuuksiin.

Mitäs me sankarit (1980) on järjestyksessään toinen Visa Mäkisen elokuva. Esteettisesti kuin kotivideolle kuvatussa komediassa/Porin kesän 1980 tapahtumien dokumentoinnissa seurataan, kuinka poliisivoimista potkitut tohelot perustavat oman etsivätoimiston.

Sisältö on siksakkia Porissa 80 minuutin ajan, jossa pääjuoni hukkuu sketsien alle. Tapahtumat käynnistyvät poliisikoulusta. Tenho Saurenin roolihahmo Jokke Hämäläinen on ottamassa märkäkorvilta luulot pois, mutta paljastuu Inhimilliseksi Kasvattajaksi. Kokelaat Kai (Timo Nissi) ja Eki (Erkki Teittinen) valmistuvat ennätysajassa, noin parissa kohtauksessa ja päivän aikana, poliiseiksi, mutta töppäilevät. He eroavat, perustavat etsivätoimiston, mutta jatkavat töppäilyään. Kolmas lenkki on mannekiini/sihteeri Merja (Marjut Sariola), kaunotar sydän täynnä kultaa. Hänet vikitellään mukaan yökerhon lattialta.

Aikaisempien erheiden korjaamiseksi Kain ja Ekin tehotiimi lainaa rahaa filosofiselta gangsterilta, joka on kuin Albert Spica elokuvasta Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1990). Mutta kyse onkin huijauksesta, sillä lainan korko on prosentti päivässä! Bakteerin tavoin monistuva velka yritetään saada kuitatuksi ennätysajassa. Ei onnistu. Viimeinen puolituntinen käytetään kissa ja hiiri -leikkiin, jossa hyvä voittaa.

Huomio kohdistuu edwoodsmien bongailuun, mikä on seurausta teknisen osaamisen puutteesta. Ensiksi sataa kuin saavista, kaikkialla on myrskypilviä. Seuraa leikkaus, ilma väreilee helleaallossa. Myöskään ajantajua ei ole. Poliisit pelleilevät ja saattavat aseman hälytystilaan. Pian, elokuvan ”ajassa” vain hetken kuluttua, heidän nolot kasvonsa ovat jo lehden otsikoissa. Maailma on niin yksiulotteinen, että sen rinnalla Koivusalo on Tarkovski.

Muutamat ammattinäyttelijät korottavat laadun koululaisten videoprojektien yläpuolelle. Tenho Saurén dominoi arkkihahmossaan, ja hänelle on ujutettu väliin osuvia monologeja. Kun Saurén lohduttaa, kuinka Kain ja Ekin ongelmat ovat pieniä Liekehtivän tornin (1974) tapahtumien rinnalla, vertailu on aidosti huvittava ja asenne kunnossa. ”Sadan vuoden kuluttua nämä ovat pikkuasioita”, kuten Matti Pellonpäällä oli tapana summata. Toinen mainitsemisen arvoinen näyttelijä on Leo Lastumäki gangsterina, mutta lahjakkuus on jälleen tuhlattu.

Mitäs me sankarit kiinnostanee suomalaisen elokuvan (historian)tutkijoita. Myös kulttuurihistoriallisena artefaktina sillä on arvoa. Haaviin on jäänyt kukaties korvaamatonta materiaalia Porin Jazzeista ja ylipäätänsä 80-luvun Suomen ajankuvaa. Kokopitkänä juonifilminä se on kuitenkin rujo ja lapsellinen kokemus, jonka toivoo loppuvan. Toisaalta jos pitää pekkoaikamiespojista tai pekkapuupäistä, niin ei muuta kuin kauppaan.

DVD: Pan Visionin DVD on kuvanlaadultaan kuin kulunut VHS-nauha, josta tuskin voi syyttää pelkästään julkaisijaa. Ääniraita on 1.0 mono. Lisämateriaalia on jonkin verran. Ensiksi on noin parikymmentä valokuvaa kulissien takaa ja itse elokuvasta. Ne tuntuvat olevan valittu mielivaltaisella haarukalla, kuvanlaatukaan ei häikäise. 20 minuuttinen dokumentti kertoo filmihullu Visa Mäkisen elämäntarinan. Puhuvat päät käyvät taputtelemassa selkään tätä miestä, joka oli ”syntynyt esiintymään”. Kolmas herkkupala, Tenho Saurénin äänitesti, on pariminuuttinen pätkä Saurénista puhumassa.

Teksti: © 2009 Jaakko Kuitunen