Pier Paolo Pasolinin ohjaama Matteuksen evankeliumi on ajatuksia herättävä kertomus Jeesuksen elämästä.
Kristuksesta kertovia elokuvia on tehty elokuvahistorian aikana kymmeniä, viimeisimpänä Mel Gibsonin The Passion of the Christ (2003). Yleensä aiheen elokuvat ovat Kristuksen viimeisiin hetkiin rajattuja, yhä harvemmin kukaan pyrkii kertomaan hänen koko elämästään ja teoistaan. Tässä suhteessa italialaisen Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi on piristävä poikkeus. Se kertoo Jeesuksen tarinan aina Joosefin ja Marian matkasta Beetlehemiin päättyen ristiinnaulitsemiseen ja ylösnousemiseen.
Hollywoodin massiivisista tulkinnoista poiketen Pier Paolo Pasolinin (1922-1975) tulkinta on hyvin askeettinen. Pasolini, joka itse oli ateisti, ei ole lähtenyt tyypilliseen hurmoshenkisyyteen ja glorifiointiin mukaan, vaan esittää Jeesuksen opetuslapsineen luonnollisina ja tavallisina henkilöinä.
Kaikki Kristus-hahmon ympärille vuosisatojen saatossa liitetty mystiikka on poissa. Elokuva on kaikin puolin kuvaamansa aikakauden näköinen, seikka, jota maskeeraamattomat amatöörinäyttelijät oivasti korostavat. Pasolinin lähestymistapa aihetta kohtaan on elokuvan suurin riski. Jeesus poikkeaa niin paljon totutuista opeistamme, että se saattaa aiheuttaa ongelmia monen katsojan kohdalla.
Hän ei ole harras hyväntekijä tai suuri vapahtaja, jonka puoleen vähäosaiset voivat huoletta kääntyä, vaan pikemminkin angstinen, elämäntotuuksia viljelevä kansankiihottaja, joka haluaa parempaa vähäosaisille.
Selkeästi poliittinen hahmo (jota Jeesus eittämättä oli) hyökkää voimakkaasti fariseuksia ja muuta ylimystöä kohtaan tavalla, jota ei aiheen tulkinnoissa juurikaan näe. Aivan kuten Martin Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus (1988), myös Pasolinin teos herättää ajatuksia ja keskustelua.
Pasolinille täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä elokuvana Matteuksen evankeliumi ei ole lainkaan huono. Mikäli arvostelisin elokuvan ainoastaan omien mielipiteideni ja näkemysteni mukaan, antaisin sille kolme tähteä. Mutta koska Matteuksen evankeliumi on kokonaisvaltaisesti vahvasti ja antaumuksella toteutettu, ansaitsee se yhden tähden lisää.
Tartanin julkaisu on kaikin puolin keskinkertainen. Anamorfisessa kuvassa on varsinkin alussa ja lopussa pehmeyttä ja varjokuvia. Myös roskaisuutta löytyy käytännössä koko elokuvan ajan, ei tosin suuria määriä, mutta kuitenkin.
DD 2.0 -ääniraidassa esiintyy paikoittain kiusallista häiriötä. Muhkeampi miksauskaan ei olisi pahitteeksi, sillä elokuvan musiikit ovat huippuluokkaa. Ääniraita on italiaksi ja englantilainen tekstitys on poltettu suoraan kuvaan. Ekstroina ovat ainoastaan Pasolinin sekä kahden näyttelijän tekstipohjaiset filmografiat sekä elokuvahistorioitsija David Parkinsonin viiden ruudun mittainen essee.
Teksti: © 2004 Kari Glödstaf
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA