Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.
Lumikuningatar ilmestyi uudelleenmasteroituna DVD-versiona marraskuussa 2018.
Lumikuningatar nähtiin valkokankailla ensi kerran vuonna 1986. Visuaalisessa kunnianhimoisuudessaan ja rohkean luonnostelevassa kerrontatavassaan se lukeutuu suomalaisen elokuvahistorian erityistapauksiin.
Ohjaa–käsikirjoittaja Päivi Hartzell luo elokuvassa vahvasti oman painotuksensa H. C. Andersenin usein tulkitusta satuklassikkosta Lumikuningatar. Hartzellin filmatisoinnissa johtoteemaksi muodostuu lasten kasvu ja sen esteet.
Lumikungatar (Satu Silvo) houkuttelee Kain (Sebastian Kaatrasalo) matkaansa tyhjillä lupauksilla. Taka-ajatuksena on maailman halllinta, jossa Kailla on välineellinen rooli. Päähenkilö Kerttu (satumaisen kaunis Outi Vainionkulma) lähtee pelastamaan ystävänsä. Matkalla häntä koettelevat erilaiset pysähtyneisyydet.
Andersenin alkuperäisadun ratkaisu kulminoituu lapsuuden viattomuuden ylistykseen. Tässä lienee myös jotain vanhakantaisen pysähtynyttä ja totemisoivaa. Kuin kasvaminen olisi jotain, mitä lasten tulisi välttää tai pelätä.
Elokuvassa hysteerinen ex-ballerina haluaa säilöä Kertun ikuiseen lapsuuteen. Lumikuningatar hiljakseen jäädyttää Kain. Lapsihallitsijapari elää loppumattomien kakkukestien kultaisessa häkissä. Rosvojoukko laittaa Kertun oikeaan häkkiin jälleenmyyntiä odottamaan ja Rosvotyttö tekisi Kertusta itselleen glorifioidun unilelun.
Näissä elokuvan löyhän, unimaisen juonen kiintopisteinä toimivissa vaikeuksissa on kyse muista, väärin toimivista ihmisistä, jotka näkevät lapsikaksikon omien mielihalujensa kautta, välineellistäen ja lasten itsenäiset olemukset kieltäen. On kertovaa että lopussa, oikean järjestyksen palautumisen hetkellä, Kerttu ja Kai juoksevat riemuiten kohti kameraa ja tulevaisuutta, muiden estelemättä.
Tästä liikkeen vektoraalisuudesta ei Lumikuningattaressa muuten ole paljon tietoa. Kuvakerronta on sen sijaan suomalaisen topologista: lähikuvia hahmojen kasvoista, yllättäviä hyppyjä paikasta toiseen, siirtymien assosiatiivisuutta kolmiulotteisen tilallisen käsitettävyyden kustannuksella.
Henrik Paerschin kuvaamia, ekspressiivisesti valaistuja otoksia katsoessa mielleyhtymät hypähtävät hetkittäin esimerkiksi Steven Spielbergin varhaisuran seikkailuihin. Mutta pian taas siihen, ettei Lumikuningataresta ole indoeurooppalaiseksi satuhitiksi, pikemmin eksoottiseksi kuriositeetiksi. Ajallispaikallinen kerronta on perinteisesti ajatellen nimittäin usein käsittämätöntä, kummasti järjesteltyä ja hidasta ja luulen, että silti vähiten suomalaiselle katsojalle.
Elliptisessä, unen logiikkaa noudattavasta kuvakielestä tekijät ovat löytäneet myös välttämättömyyden kaunista ekologiaa: tiukkoihin kuvarajauksiin ja diffuuseihin, väreiltään murrettuihin valaistuksiin panostamalla satufilmatisointi säilyttää taianomaisuuden, johon budjetti – suhteellisesti korkea 6 miljoonaa markkaa – ei muuten olisi antanut myöden.
Erityinen rooli on Jukka Linkolan sävellystyöllä. Etenkin Kain herkkä, haikea, romanttinen pianoteema ylevöittää kertomusta avainhetkillä. Lumikuningatar muistetaan myös vahvoista, stereotyyppejä rikkovista naishahmoistaan.
Teksti: 2018 Aleksi Salonen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA