Lumikuningatar ilmestyi uudelleenmasteroituna DVD-versiona marraskuussa 2018.

Lumikuningatar nähtiin valkokankailla ensi kerran vuonna 1986. Visuaalisessa kunnianhimoisuudessaan ja rohkean luonnostelevassa kerrontatavassaan se lukeutuu suomalaisen elokuvahistorian erityistapauksiin.

Ohjaa–käsikirjoittaja Päivi Hartzell luo elokuvassa vahvasti oman painotuksensa H. C. Andersenin usein tulkitusta satuklassikkosta Lumikuningatar. Hartzellin filmatisoinnissa johtoteemaksi muodostuu lasten kasvu ja sen esteet.

Lumikungatar (Satu Silvo) houkuttelee Kain (Sebastian Kaatrasalo) matkaansa tyhjillä lupauksilla. Taka-ajatuksena on maailman halllinta, jossa Kailla on välineellinen rooli. Päähenkilö Kerttu (satumaisen kaunis Outi Vainionkulma) lähtee pelastamaan ystävänsä. Matkalla häntä koettelevat erilaiset pysähtyneisyydet.

Andersenin alkuperäisadun ratkaisu kulminoituu lapsuuden viattomuuden ylistykseen. Tässä lienee myös jotain vanhakantaisen pysähtynyttä ja totemisoivaa. Kuin kasvaminen olisi jotain, mitä lasten tulisi välttää tai pelätä.

Elokuvassa hysteerinen ex-ballerina haluaa säilöä Kertun ikuiseen lapsuuteen. Lumikuningatar hiljakseen jäädyttää Kain. Lapsihallitsijapari elää loppumattomien kakkukestien kultaisessa häkissä. Rosvojoukko laittaa Kertun oikeaan häkkiin jälleenmyyntiä odottamaan ja Rosvotyttö tekisi Kertusta itselleen glorifioidun unilelun.

Näissä elokuvan löyhän, unimaisen juonen kiintopisteinä toimivissa vaikeuksissa on kyse muista, väärin toimivista ihmisistä, jotka näkevät lapsikaksikon omien mielihalujensa kautta, välineellistäen ja lasten itsenäiset olemukset kieltäen. On kertovaa että lopussa, oikean järjestyksen palautumisen hetkellä, Kerttu ja Kai juoksevat riemuiten kohti kameraa ja tulevaisuutta, muiden estelemättä.

Tästä liikkeen vektoraalisuudesta ei Lumikuningattaressa muuten ole paljon tietoa. Kuvakerronta on sen sijaan suomalaisen topologista: lähikuvia hahmojen kasvoista, yllättäviä hyppyjä paikasta toiseen, siirtymien assosiatiivisuutta kolmiulotteisen tilallisen käsitettävyyden kustannuksella.

Henrik Paerschin kuvaamia, ekspressiivisesti valaistuja otoksia katsoessa mielleyhtymät hypähtävät hetkittäin esimerkiksi Steven Spielbergin varhaisuran seikkailuihin. Mutta pian taas siihen, ettei Lumikuningataresta ole indoeurooppalaiseksi satuhitiksi, pikemmin eksoottiseksi kuriositeetiksi. Ajallispaikallinen kerronta on perinteisesti ajatellen nimittäin usein käsittämätöntä, kummasti järjesteltyä ja hidasta ja luulen, että silti vähiten suomalaiselle katsojalle.

Elliptisessä, unen logiikkaa noudattavasta kuvakielestä tekijät ovat löytäneet myös välttämättömyyden kaunista ekologiaa: tiukkoihin kuvarajauksiin ja diffuuseihin, väreiltään murrettuihin valaistuksiin panostamalla satufilmatisointi säilyttää taianomaisuuden, johon budjetti – suhteellisesti korkea 6 miljoonaa markkaa – ei muuten olisi antanut myöden.

Erityinen rooli on Jukka Linkolan sävellystyöllä. Etenkin Kain herkkä, haikea, romanttinen pianoteema ylevöittää kertomusta avainhetkillä. Lumikuningatar muistetaan myös vahvoista, stereotyyppejä rikkovista naishahmoistaan.

DVD: Uudelleenmasteroidulla DVD-julkaisulla on formaatissaan erinomainen 1.85:1-kuvasuhteen anamorfinen laajakuva. Värintoisto tekee oikeutta Henrik Paerschin kuvaustyölle ja myös kuvan terävyys on kohdallaan. Vain muutamin paikoin mustat toistuvat hieman hailakkoina. Ääniraitana Dolby Stereo. Ei lisämateriaalia.

Teksti: 2018 Aleksi Salonen