Leo

Ohjaus Josef Fares
Näyttelijät Leonard Terfelt, Sara Edberg, Pavle Kukulj, Shahab Salehi, Josef Fares
Maa Ruotsi
Pituus 75 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2007 Film i Väst, Memfis Film, Sveriges Television, Trollhättan Film AB ja Sandrew Metronome.

Hanki omaksi

• Kuva 3
• Ääni 4
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p2-5">2</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Ruotsalainen nykyelokuva on Suomessa tuntematon ilmiö pois lukien kaupalliset menestystarinat (Arnit, Larssonin dekkareiden filmatisoinnit) tai vanhat tekijät (Roy Andersson). Suomalainen elokuvajournalismi (oksymoron?) tarttuu vain pätkiin, joita esitetään laajasti teattereissa tehdäkseen niiden puffauksen. Kynnys päästä teatterikierrokselle taas on suuri, koska määräävä tekijä on raha. Nykyisessä ilmastossa Amerikan ulkopuolinen maailma on yhtä jättimäistä sokeaa pistettä, helpompaa on saada tekstitykset näkymään vanhalla digiboksilla. Koska lähtötilanne on tämä, olen minäkin kuin kyklooppi Odysseuksen vandaalien jäljiltä.

Leo (2007) on aikaisemmin kohtalaisen poliisikomedian Kopps (2003) ohjanneen Josef Faresin moraliteetti koston itsetuhoisesta luonteesta. Ajatukset loppuvat tähän rationaaliseen kairaukseen primitiiviseen käyttäytymiseen. Jos Kopps lainasi muun muassa Matrixia (1999), niin Leo päättyy kuin Martin Scorsersen Taksikuski (1976) vailla epäluuloa tapahtumien todellisesta luonteesta. Alun perin Libanonissa syntynyt käsikirjoittaja/ohjaaja/näyttelijä Fares tuo mukaan ruotsalaista monikulttuurillista nykypäivää.

Leo on genreltään vigilante-elokuva — tarina ryhtymisestä omankädenoikeuden tielle. Toisin kuin genren vanhemmissa amerikkalaisissa kulmakivissä (Charles Bronson ja Väkivallan viholliset), katsantokanta on nyt kovin kyökkipsykologinen. Siis: se vaatii aivan oman erityislaatuisen profiilinsa, jotta kykenee pätkimään muita, vaikka kosto olisi kuinka oikeutettu. Väkivallan vihollisessahan pasifistisesta arkkitehdistä tuli mestauskone yhdessä yössä (ja jatko-osissa hän menettää läheisiään kuin kreikkalaisessa tragediassa).

Ja Leon (Leonard Terfelt) kosto on oikeutettu, etenkin kun poliisilaitos on tehoton. Hän ja hänen tyttöystävänsä Amanda (Sara Edberg) joutuvat kahden gangsterin hyökkäyksen kohteeksi, joka on motiiviltaan kuin puhdasta McGuffinia: pyörät pyörimään laittava juonikeino. Vatsaan ammuttu Amanda kuolee sairaalassa komplikaatioihin. Leo alkaa menetyksestä hajota. Työnantajaa vedetään turpaan paineiden alla. Terapeutille, joka ei ymmärrä, raivotaan. Kosto on Leon mielessä ja ystävät toimivat paikoitellen kuin psykofyysinen kaikukammio, sammuttavat tulipaloa empivästi sytytysnesteellä, koska heitäkin on kohdannut suru.

Juoni ei siis ole pääsijalla, vaan Leon jaakobinpaini, harhanäyt ja mahdottomuus jatkaa normaalia elämää toimimatta tavalla taikka toisella. Tässä kuvauksessa onnistui hienommin esimerkiksi Aki Louhimies Pahalla maallaan (2005). Yhdessä sen monista tarinoista kuvataan vaimonsa virantoimituksessa menettänyttä yksinhuoltajaisää ja arkipäivän ongelmia tulotason romahtaessa.

Kuvauksen johtolanka on heiluttaa vimmatusti käsivarakameraa ja tartuttaa merisairaus myös katsojaan. Tässä suhteessa liikutaan aivan roskafilmi Cloverfieldin (2008) sfääreissä. Leon ”sisäisen turbulenssin” julkituonti näin heppoisella keinolla saa välillä manipuloivia sävyjä, mutta Leoa esittävä Leonard Terfelt on roolissaan pätevä. Kuva pysyy usein pitkäänkin hänen karismaattisissa kasvoissaan. Julkisilla paikoilla ajatuksen ydin on tuttu: yksin ihmisten keskellä.

Kuitenkin Leosta saa sellaisen vaikutelman, että tässä ovat nyt nuoret tekijät tekemässä kovaa kamaa väkivallan kierteestä ja olemassaolon epävarmuudesta, vaikka kaiken haurauden paljastaminen vaatisi pikemminkin hermoherkkää kosketusta. Parhaimmillaan se on juuri hillityissä hetkissä, joissa arki putoaa päälle kuin alasin: Leo vääntelee hajamielisesti radiota etsien kanavaa tai istuutuu ruokapöydän eteen syömään yksin. Hieman tanskalaisen Nicholas Winding Refnin Bleederin (1999) jäljillä, vaikka Ingmar Bergman olisi syytä opiskella ensin.

DVD: Sandrew Metronomen DVD-julkaisussa on lisämateriaalina ohjaajan (ja parin muun näyttelijän) kommenttiraita, jota ei tosin ole tekstitetty suomeksi. Kuvan epätarkkuudet ja pieni väreily lienee kuvauskaluston — kevyt digitaalinen kamera? — syytä, mutta ongelmat eivät ole suuria. Ääniraitana on 5.1 ruotsi, joka on äänisuunnittelun puolesta monissa kohdin ensiluokkaista.

Teksti: © 2009 Jaakko Kuitunen