Lena Baker Story, The

Ohjaus Ralph Wilcox
Näyttelijät Tichina Arnold, Beverly Todd, Peter Coyote, Michael Rooker
Maa Yhdysvallat
Pituus 112 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2008 Laughing Crow Entertainment, Schuster's Cash ja Pan Vision

Hanki omaksi

• Kuva 3
• Ääni 3
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p1-5">1</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Nobelin kirjallisuuden palkinnon sai yhdysvaltalainen viimeksi 1993: palkittu Toni Morrison kirjoittaa orjuuden (mikro)historiaa. Hänen Belovedinsa (suom. Minun kansani, minun rakkaani) valittiin myös vuonna 2006 New York Timesin älykköraadissa parhaaksi amerikkalaiseksi fiktioromaaniksi viimeisen 25 vuoden ajalta. Taakse jäivät Cormac McCarthyn Blood Meridian (apassien, jenkkien ja meksikolaisten rankka yhteentörmäys) ja Don DeLillon Underworld (suom. Alamaailma, “Suuri Amerikkalainen Romaani”).

The Lena Baker Story (2008) jatkaa Morrisonin linjausta, jonka lähtöpiste lienee 70-luku. Siis kuvataan unohdettujen historiaa. 70-luku oli raskaana jännitteistä, jotka näkyivät amerikkalaisessa kulttuurissa: paikkaansa hakivat vähemmistöt, feministit, eri alakulttuurit ja tasapainottavasti konservatiivit.

The Lena Baker Story on yhtä kuin huippumarginaaliin ängetyn ihmisen kohtalon kuvaus. Ideatasolla se ei ole yhtä vallankumouksellinen kuin aikaisemmin, jolloin elokuvanteko oli parin jengin monopoli ja vähemmistöjen intiimit tragediat eivät pomoja kiinnostaneet. Nykyään mikrohistoria on pop, etenkin jos se kyetään kytkemään kansalaisoikeusliikehdintään. Alkupisteet kiinnostavat: ensimmäinen musta, joka pääsi valkoisten kouluun jne.

Tositapahtumiin pohjautuvassa elokuvassa afroamerikkalainen Lena Baker (Tichina Arnold) ampuu itsepuolustuksena valkoisen Elliot Arthurin (Peter Coyote), joka on sadistisesti käyttänyt Lenaa hyväksi vuosien ajan. Filmi seuraa muotojäykästi mutta rikotusti Lenan tarinan viattomasta pikkutytöstä ensimmäiseen naiseen, joka Georgiassa teloitettiin sähkötuolissa 1940-luvun puolivälissä.

Elokuva esimerkiksi alkaa Elliotin murhalla, mutta hyppää ajassa taaksepäin Lenan lapsuuteen ja nuoruuteen. Pian palataan selliin: lapset näkevät vangitun äitinsä. Ja taas hypätään menneisyyteen: Lena on töissä ilotalossa, Lena on Elliotin vankina. Loppuvartit ovat amerikkalaista elokuvaa olennaisimmillaan: oikeussalidraamaa. Salissa kaikki vääristyy kuin Kafkan Oikeusjutussa. Homma on selvä alusta loppuun. Musta ei voi voittaa valkoista, ei edes päätyä tasapeliin.

Teknisesti elokuva on halvannäköinen televisiotuotanto, jonka näyttelijät ovat melko tuntemattomia, joskaan eivät toivottomia. Digikuvaus on usein epätarkkaa etenkin yökohtauksissa. Riisutut lavasteet — kiertoilmaisu ”halvalle” — eivät häiritse, koska tapahtumat sijoittuvat 40-luvulle, maaseudulle ja kuristavaan köyhyyteen. Myös kuvasto on tuttua. Heti alussa musta pastori saarnaa ja kirkossa lauletaan negrospirituaaleja. Valkoisen murhannut musta sivuhahmo (kuin Faulknerin proosasta) taas vedetään nopeasti hirteen — jotain mitä pontikkaa nauttinut Lena ystävänsä kanssa näkee.

Lenan, historiallisen hahmon, tarina piirretään uskottavasti, joskin kliinisesti. Johtolankana on odotetusti se, että Baker tuomittiin kuolemaan väärin perustein. Osavaltiossa, jossa ”värillinen” ei saa asua valkoisen kanssa, eletään kuin orjuus olisi yhä totta. Ja niinhän se onkin. Vapautuessaan mustat eivät saaneet maata ja joutuivat jatkamaan ex-omistajiensa työjuhtina. Kun valkoinen puhuu, musta nöyristelee. Kun Elliot kaappaa Lenan vangikseen ja raiskattavakseen, syytetaakka kasataan Lenan harteille: värillinen rikkoo asumismääräystä. Tällaisilla vedoksilla laista tehdään valkoisen miehen käsikassara.

Puutteet näkyvät etevien taiteellisten ratkaisuiden olemattomuudessa (kutsuttakoon tätä sitten auteur-tekijän puutteeksi) ja koko paketin kankeudessa. Mikään ei tule yllätyksenä. Kun oikeussalissa vitsaillaan Elliotin pontikkapäästä, katsoja varmasti tietää, että seuraavaksi kamera siirtyy röhöttäviin valamiehiin. On kuin seuraisi sävellystä, jonka nuotit ovat edessä. Yliampuva näyttelijätyöskentely ei taas kanna elokuvaa, jonka etevin kerronnallinen ratkaisu on se, että sähkötuolissa istuvan Lenan kasvoja kuvataan tärisevällä kameralla.

DVD: Pan Visionin suomalainen DVD-julkaisu on kuvanlaadultaan (speksit: 1.78:1) keskinkertainen, koska elokuva lienee kuvattu digitaalisesti ja epätarkkuudet moninkertaistuvat esimerkiksi yöllisissä kohtauksissa. Ääniraitana on 5.1 englanti, mutta elokuva ei ole äänisuunnittelunkaan puolella mitään voimainnäytöstä. Sisältää pari traileria, ei muuta ekstraa.

Teksti: © 2009 Jaakko Kuitunen