Lars ja se ainoa oikea

Ohjaus Craig Gillespie
Näyttelijät Ryan Gosling, Emily Mortimer, Paul Schneider, Patricia Clarkson
Maa Yhdysvallat
Pituus 102 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2007 Sidney Kimmel Entertainment

Etsi CDONista

• Kuva 4
• Ääni 4
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p2-5">2</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Tässäpä todellinen ota tai jätä -käsikirjoitus: sosiaalisesti vetäytyvä Lars (Ryan Gosling) tilaa itselleen tyttöystävän postikuljetuksella, kyseessä on muovista tehty Bianca. Kun Lars esittelee tyttöystävänsä veljelleen (Paul Schneider) ja tämän empaattiselle vaimolle (Emily Mortimer), joiden autovajasta kodiksi muutetussa talossa Lars asuu, nämä uskovat Larsin menettäneen järkensä. Ymmärtäväinen ja psykologiaan erikoistunut lääkäri (Patricia Clarkson) suosittelee kuitenkin yllättäen, että ainoa tapa auttaa Larsia on hyväksyä hänen kuvitelmansa ja leikkiä mukana. Pienessä kaupungissa lopulta kaikki tietävät Larsin mielikuvitustyttöystävästä, mutta yhtä yllättäen hekin suostuvat pienen suostuttelun jälkeen mukaan. Toki pahat kielet kuiskailevat taustalla, mutta kaikki jotka tuntevat Larsin rakastavat miestä niin suuresti, että haluavat aidosti auttaa häntä millä keinolla hyvänsä. Tämä ei ole käsikirjoitus niille, jotka tuntevat tarpeen vedota sanoihin uskottava ja realistinen arvostellessaan elokuvia.

Oscar-ehdokkuudenkin saanut Nancy Oliverin käsikirjoitus on siis ajatusleikki ja tarinakuljetuksen välineenä valeihminen toimii. Ihmisyyden perimmäisen ytimen kysymystä on tällä keinolla totuttu käsittelemään scifi-elokuvissa, mutta arkisen piendraaman keinona se on uusi ja kekseliäs. Lars ja se ainoa oikea (2008, Yhdysvallat) ei kuitenkaan ole yhden tempun elokuva. Elokuva, jonka keskiössä hieman säälittävä, mutta sympaattinen ja lämminsydäminen mies rakastuu nukkeen, on jatkuvassa vaarassa tippua toiselta puolen banaalisuuteen ja tahattomaan komiikkaan ja toiselta pateettiseen sentimentaalisuuteen, jota tarinan ainekset eivät riitä kantamaan. Mutta hienosti Craig Gillespien ohjaus onnistuu tässä nuorallakävelyssään.

Eräs keino, jolla tässä onnistutaan ovat näkökulmanvaihdokset. Kun Lars esittelee kertomansa mukaan pyörätuolinsa hävittäneen tyttöystävänsä, näkökulma on puhtaasti veljen ja tämän vaimon, jotka on kuitenkin aiemmassa kohtauksessa osoitettu hyviksi ystävällisiksi ihmisiksi. Niinpä heidän reaktionsa, joka on tietysti myös katsojan reaktio, on huolestunut ja kiusaantunutkin, mutta rakastava. Ryan Goslingin taitavasti maneerien kautta näyttelemän kosketusta ja intiimejä aiheita pelkäävän, emotionaalisesti sulkeutuneen Larsin hahmo on elokuvan kantava voima, hän ei ole selvästi sen enempää säälittävä kuin kunnioitettavakaan. Miellyttävästi, kuten esimerkiksi viimeksi Revolutionary Roadissa mielen häiriö ei ole kauhun aihe ja sitä on mahdollista ymmärtää.

Oliverin käsikirjoitus, kuten Gillespien ohjauskin on vähäeleinen, eikä elokuvan teemoja juuri alleviivata. Katsoja voi itse miettiä, kuinka muovinen Bianca kuvastaa vaikkapa ihmismielen taipumusta projisoida unelmiensa kumppanin piirteitä puolituntemattomiin tai sosiaalisen paineen ja mielikuvien vaikutusta siihen, miten kukin meistä haluaa tulla nähdyksi. Ei ole sattumaa, että Lars vie tarinassa Biancan kirkkoon ja myös työpaikan kutsuille ja tanssimaan. Työpaikalla tarjoutuu myös Larsin ensimmäinen mahdollisuus oikeaan ihmissuhteeseen, kun toinen yksinäinen, Margo (Kelli Garner) ihastuu Larsiin. Tarinassa on repliikki, joka näennäisesti koskee vain muovikukkia: “See they’re even fake so they’ll never die.”

Ainoa tapa jolla Lars on pääsyt kuorestaan on silti ollut Bianca, unelmien tyttöystävä, joka ainoana on ymmärtänyt Larsin vetääntyneisyyttä. Päästyään Biancan avulla turvallisesta lapsenunestaan, päätyvät veli ja Lars keskustelemaan äidin varhaisesta poismenosta, edesmenneestä ennen kuolemaansa henkisesti poissaollleesta surun murtamasta isästään ja lapsuudesta, jonka tuskia veljet eivät ole pystyneet aiemmin kohtaamaan. Tämä jännite edustaa hyvin punottua draamallista ironiaa: päästäkseen palaamaan todellisuuteen, Larsin on turvauduttava mielikuvituksen parantavaan voimaan. Tämä on elokuvan radikaalein ajatus ja myös puolustuspuhe ymmärtämisen ja empatian puolesta, kuten elokuva painokkaasti osoittaa, aina naurettavuuksiin asti. Tyylipuhdas elokuva putoaa valitettavasti hieman lopussa, jossa tarinan aineksia turhaan selitellään katsojalle, ikään kuin varmuuden vuoksi. Erityisesti harmittaa aivan lopussa eräs lyhyt otos Patricia Clarksonin lääkäristä, jolla tuodaan tarpeeton elementti hyvin kurissa pidettyyn, joskin ennalta-arvattavaan loppuratkaisuun.

Lars ja se ainoa oikea on silti onnistunut teos, jonka vahvuus on sen tapa hengittää. Elokuva näyttää kuinka tärkeää yhteisön tuki voi olla yksilön mielenterveyden kannalta, ja antaa samalla paljon tilaa katsojan tulkinnoille ja ajattelulle. On virkistävää vaihtelua saada liikkua vapaasti siinä mielikuvitusmaailmassa, jonka elokuvaajat ovat meitä varten rakentaneet.

DVD: FS-Filmin 1.85:1 Letterbox-kuva on hieman kohiseva, mutta muuten kohdallaan. 5.1 Dolby Digital ääni on erottelukykyinen. Levyllä on kaksi lyhyttä dokumenttia elokuvasta.

Teksti © 2009 Aleksi Salonen