Poliittinen satiiri liikkuu orwellilaisissa tunnelmissa, mutta selvä näkökulma on ensi-ohjaaja Edwardsilla vielä kateissa.
Kaikki elokuvat ovat merkityksiltään alimäärittyneitä, mutta Robert Edwardsin poliittisessa satiirissa Land of the Blind tästä tehdään tahattomasti erityinen ongelma. 1900-luvun totalitaristisista hallinnoista tarinalliseen keskiöönsä idiosynkraattisen kokonaisuuden pakottava käsikirjoitus on epäonnistumisessaan hyvä esimerkki siitä, että taiteellinen näkemyksellisyys vaatii sitoutumista johonkin ei-triviaaliin näkökulmaan.
Ilmeisimmin Orwellin 1984:n jäljissä pysyttelevän elokuvan vaihtoehtotodellisuudessa yhden poliittisen radikaalin Thornen (Donald Sutherland) vallankaappaus väkivaltaisen diktaattorin Maximillion II:n kynsistä osoittautuu pian vain uuden oligarkian aluksi. Vallanvaihdoksia seurataan ainoan todellisen idealistin, vanginvartijana alaluokkien kansansuosikkiin tutustuvan ja tämän ajatuksista kiinnostuvan Joen (Ralph Fiennes) silmin. Autettuaan vallankaappauksen kriittisillä vaiheilla Thornea, Joe nousee hetkeksi kansallissankariksi, mutta joutuu pian huomaamaan, että absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti.
Ilmeisimmät paralleelit lienevät Iranin islamistisessa vallankaappauksessa, sillä uusi vallanpitäjä Thorne säätää burkhat naisille pakollisiksi ja lukee televisiossa uskonnollisia tekstejä. Syrjäytetty diktaattorikin on shaahien tapaan isänsä kurja, tyhmä ja huonomakuinen tuhlaajapoika. Eräs alleviivattu teema onkin matalaotsaisen diktaattorin (Tom Hollander) ja Thornen korkeakulttuurisen maun – hän siteeraa Yeatsia – välinen ero. Kuten moni muukin asia elokuvassa, sillä ei tunnu olevan kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä. Yksittäisenä kuriositeettina ajatollahia muistuttuvan Sutherlandin murhaa ”profeettisesti” kylpyynsä lopulta vihreään verhoutunut nainen.
Poliittista satiiria harjoitetaan nyky-Hollywoodissa vähän, joten Land of the Blind on erityinen pettymys. Tyylillisesti elokuva haparoi groteskin komedian – diktaattorin taantumukselliset seksileikit puolisonsa (Lara Flynn Boyle) kanssa – ja vakavan syvällisyyden – vankilassa käydyt keskustelut vallasta – välillä. Alkupuoli ennen vallankumousta toimii selvästi paremmin, kun Sutherland on vielä vankina ja yrittää Napoleonin tavoin rakentaa pakoaan pelkän karismansa – niin ja ulostekirjoitustensa – avulla.
Sutherlandin suuhun on saatu ihan hauskojakin sutkauksia, kuten demokratiasta: ”Jos äänestämisellä voisi vaikuttaa johonkin, siitä olisi tehty laitonta jo aikoja sitten.” Toinen valopilkku ovat elokuvan uutislähetykset, joissa ankkurit puhkeavat mainostamaan vaikka uutisoidussa pakotarinassa käytetyn auton erinomaista ajomukavuutta. Tämä yksi elokuvan monista hämärään sohaisuista lienee kohdistettu yhdysvaltain uutisteollisuuden suuntaan.
Näyttelijät ovat selvästi keskenään erimielisiä siitä minkälaisessa elokuvassa näyttelevät. Henkilöohjauksen puutteessa Ralph Fiennes on vakava kuin parhaassa realistisessa draamassa, Donald Sutherland on hienosta Marx-parrastaan huolimatta hieman aneeminen senkin jälkeen kun Thornen vankilasta vapauduttuaan tulisi olla tulisieluisempi, Lara Flynn Boyle ja Tom Hollander vetävät puolestaan täyttä slapstick-linjaa.
Elokuva ei onnistu sanomaan mitään omaperäistä totalitarismista. Fiktiivisen hirmuhallitsijan pilkkaaminen tuntuu turhalta ja aivan oikeita diktaattoreita on tehty naurunalaiseksi paljon, paljon paremmin. Outo teos on voimaton ja sekava yhdistelmä puoliksi kypsytettyjä ajatuksia, joiden relevanssi kokonaisuudelle jää vähäiseksi.
Kubrickin Eyes Wide Shutissa elokuvakäytössä ensi kertaa kuultu Shostakovitshin kaunis sävelmä Waltz no. 2 (johon liittyy oma tarinansa) on sijoitettu kahteenkin kohtaukseen, mutta ilman dramaattista tehoa tai tarkoituksenmukaisuutta. Mise-en-scene on hämärä sekoitus itä- ja länsimaista luksusta, ehkä Turkmenistanin diktaattorin Niyazovin innoittamana. Teknisesti elokuva on hyvinkin pätevä, eikä ensikertalaista Robert Edwardsia kannata kokonaan jättää laskuista, ohjaaja-käsikirjoittajalta on vuodeksi 2011 tulossa toinen täyspitkä melko nimekkäällä näyttelijäjoukolla. Guy Farleyn alkuperäinen musiikkiraita on keskimääräistä sävykkäämpi.
DVD: Nordisk Filmin levyllä ei ole edes aloitusvalikkoa, seikka joka vaatisi selvästi uuden negatiivisen arvosanan kehittämistä. Täysi anamorfinen 2.35:1 laajakuva on pientä kohinaa lukuunottamatta hyvälaatuinen. Dolby Digital 5.1. -ääniraidassa on jyhkeyttä ja miksaus on elokuvamainen.
Teksti: © 2009 Aleksi Salonen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA