Mainiolla Layer Cakella (2004) avanneen Matthew Vaughnin ohjaama Kick-Ass (2010) pyrkii saumatta yhdistämään supersankariparodian ja vakavan draaman. Sekaan on heitetty postmodernia diibadaabaa siitä, mitä sankaruus 2000-luvulla merkitsee ja kuinka YouTuben kaltaiset verkkosivustot syöttävät uutisvirtaan myyttien rakennusaineksia. Lopputulos toimii vain paikoin.

Dave Lizewski (Aaron Johnson) on tylsänturha lukiolainen: pornolle vemputtava, sarjiskaupassa lorviva saamaton nörtti. Poika tulee miettineeksi, etteikö hänkin voisi halutessaan olla sankari. Netistä lähtee tilaukseen vihreä sukelluspuku ja pienten viritysten jälkeen Dave on valmis taistelemaan rikollisuutta vastaan. Nimeksi valikoituu Kick-Ass.

Mahalasku on välitön: taskuvarkaat mukiloivat Daven, joka päätyy sairaalahoitoon. Tästä tarina kuitenkin vasta alkaa. Onnettomuuden seurauksena pojan hermopäät vaurioituvat niin, ettei tämä enää tunne kipua. Kick-Assin valtakausi alkaa, ja Youtuben kaltaiset viidakkorummut nostavat pojan superjulkkikseksi.

Pian käy ilmi, ettei Kick-Ass ole kylän ainut naamiosankari. Big Daddy (Nicolas Cage hauskasti Adam Westiä plagioivin maneerein) on tyttärensä Hit-Girlin (Chloe Moretz) kanssa latonut kriminaaleja kasaan jo hyvän aikaa. Kolmikolla on yhteinen vihollinen, kaupunkia otteessaan pitävä mafiapomo Frank D’Amico (Mark Strong), jonka rääpälepoika Chris (Christopher Mintz-Plasse) soluttautuu Red Mist -supersankarina Kick-Assin seuraan.

Laajasta hahmokatraasta ja mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta lopputuote on suoraviivaista mätkintää. Kukkahattutädit vetävät varmasti herneen nokkaan, kun kymmenkesäinen tyttö ampuu, mätkii ja silpoo gangstereita palasiksi keinoveren roiskuessa pitkin valkokangasta. Loppupuolella toiminta äityy täyteen hurmokseen, katsoja vaan jää kylmäksi.

Kick-Ass ei ole älykäs kuten Superbad (2007) tai Farrellyjen parhaat. Idioottifasaadin takaa ei löydy purtavaa. Verileikkeihin ja alapäähuumoriin nivottu yhteiskuntakritiikki on nimellistä, tekijöiden kompetenssi ei tunnu syvempään analyysiin riittävän. Lopputulos on tylsä, sekava ja hengetön parituntinen jonka parhaat palat on nähty jo trailerissa.

DVD: DVD:n kuvaformaatti on anamorfinen laajakuva 2.35:1-suhteella. Ääniraitana soi DD 5.1.

Teksti: © 2010 Anton Vanha-Majamaa