Oliver Assayasin merkkiteos kulttuurin kerrostumista, sukupolvista ja elämän jatkumosta.
Sanalla sanoen Kesähetket kertoo ihmiselämästä. Menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta muovataan elokuvan kuluessa liitto, kuva kulttuurisen todellisuuden perimmäisestä olemuksesta. Olivier Assayasin moniulotteinen ja pohdiskeleva draama on yksi viime vuosien kunnianhimoisimmista taideteoksista valkokankaalla.
Keskiössä on kolme aikuiseksi kasvanutta lasta, Frédéric (Charles Berling) Adrienne (Juliette Binoche) ja Jérémie (Jérémie Renier), taitelijasedän muistoa viimeisinä vuosinaan vaaliva isoäiti Hélène Berthier (Edith Scob) sekä historiallinen taiteilijakoti, joka merkitsee kaikille heistä eri asioita. Kesähuvilana suvulle toiminut rakennus on muistojen galleria, perintökiistan kohde ja elävä museo.
Vanhuudesta nuoruuteen etenevä perhekronikka kasvaa huomaamatta pohdiskelmaksi kulttuurista monitahoisten ja monimerkityksellisten rakennuspalojen kokonaisuutena. Taulut, huoneet, muistot ja sepitetyt menneisyydet koossapitävät yhtäältä julkista historiaa, toisaalta ne ovat fragmentteja yksilöllisissä todellisuuksissa. Niiden lopullinen arvo on harvoin sama kahdelle.
Kesähetket näyttää miten esineet ja tilat ankkuroivat ajan hetkiksi ja paikoiksi joissa elämää koetaan. Ajan virrasta niiden kehystämät vaikutelmat lohkeavat pysyväksi osaksi yksilöitä. Vanha sukupolvi jatkaa siten elämää seuraavassa.
Mutta lopulta Kesähetkissä ei ole kyse esineistä, vaan ihmisistä ja taiteesta. Juliette Binoche kiireisenä muotoilijana on, kuten tavallista loistava, hänen näyttelytyönsä hienovireistä ja koskettavaa. Binoche käyttää suurta henkilökohtaista viehättävyyttään tuomaan vivahteikkuutta levottomaan ja hivenen epäsympaattiseen Adrienneen, joka haluaa myydä taiteilijakodin äidin kuoltua.
Menneisyyteen katsova Frédéric on äidin uskottu, joka haluaisi pitää kiinni muistoista ja kulttuuriaarteista. Kolmas näkökulma ja sisarus Jérémie on liikemies. Hän tahtoo eteenpäin elämässään ja siihen tarvitaan perintörahoja. Näihin hahmoihin tiivistyy paljon, eivätkä päätelmät ole ehdottomia. Kaikissa on osa totuutta. Frédéricissä, kuten isoäiti Hélènessä on lopullisen menetyksen haikeutta. Jérémie ja Adrienne ovat myös kosmopoliitteja. Pölyttynyt talo Ranskassa ei enää riitä sitomaan heitä kotimaahan.
Elokuvan kuvallinen maailma on orgaaninen osa sen perusolemusta. Kamera ei ainoastaan näytä todellisuutta; liike, leikkaukset ja rajaukset ovat osa sitä. Elämän rytmi hengittää kuvissa. Elämänvaiheet ja näkökulmien kirjo uusiintuvat leikkauksen nopeudessa, staattisissa kuvissa ja käsivaraotoksissa. Vähällä on saatu aikaan todella paljon.
Assayasin kerronnassa on ajan painoa: tavanomaisessa mitassa saavutetaan eeppisen teoksen vaikutus. Rivien välissä on tilaa tulkinnalle ja samassa mihin tarttua. Art Nouveau -vaasi on kaiken läpäisevä metafora: arkinen kukkamalja, antiikkiarvioijan löytö, muisto poismenneistä ja museoesine d’Orsayssa. Museo on myös yksi elokuvan rahoittajista.
Claire Denisin tuotannon kanssa Assayasin levollinen, sydämellinen merkkiteos on todiste ranskalaisen taide-elokuvan uudesta kukoistuskaudesta. Kertomus yhden suvun vaiheista ylevöitetään hienovaraisesti ihmisyyden rajapinnan tutkielmaksi.
Lue myös: arvio Assayasin elokuvasta Jotain ilmassa
Teksti: © 2010 Aleksi Salonen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA