Kansakunnan olohuone

Ohjaus Jukka Kärkkäinen
Maa Suomi
Pituus 77 min
Ikäraja Sallittu kaikenikäisille
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2009 Mouka Filmi Oy, Yleisradio ja Pirkanmaan elokuvakeskus

Hanki omaksi

• Kuva 3
• Ääni 3
• Ekstrat 1
• Lisää alla

DVD

Docventures-sarjassa 1.11.2017, klo 21.15 YLE TV2

Äkillisesti menehtyneen kirjailijan Arto Salmisen (1959—2005) henki elää dokumentissa Kansakunnan olohuone (2009). Romaaneissaan Salminen kuvaa sosioekonomista ”pohjasakkaa” ja tahraa kaiken pikimustalla huumorilla, mikä makaaberisti viiltää nykypäivää tarkasti kuin kirurginveitsi. Salminen on Kaurismäkeä vailla poeettisuutta. Estetiikka on lähiöbetonia, sillä köyhällä ei ole varaa edes nostalgisoida. Helpotus todellisuudesta annetaan vain hetkittäin, kun katse suunnataan luontoon.

Dokumentti seuraa staattisin sivellyksin suomalaisten elämää — yksinkertainen tekniikka/arkiestetiikka muistuttavat Roy Anderssonin Sinä elävää (2007). Fokus on jengissä, jota ei iltapäivälehdissä näy elleivät he vedä omien tai toistensa kurkkuja auki. Ei tenavatähtiä, julkkisministereitä tai osakemiljonäärejä (siis täydellinen antiteesi Mainostelevision Perho tuli tasoon -sarjalle). Banaliteetti viritetään huippuunsa. Välillä pitää oikein ihmetellä näkemäänsä. Tämä ei johdu siitä, että totuus shokeeraisi, vaan siitä, että näitä lonkeroita ei näemmä pääse pakoon edes keinomaailmaan.

Otetaan esimerkki, suomalaisia ”kohtauksia avioliitosta”. Itseään Suomen viralliseksi työttömäksi kutsuva jyväskyläläinen Mauno asuu pöpilästä palautetun puolisonsa kanssa. Kamera seuraa kun Mauno istuu ja puhuu, puoliso Jaana on jatkuvassa kilahduspisteessä. Mauno kertoo anekdootin näppyisestä pornotähdestä, jonka hän näki kaupungilla — olivatko ne näpyt seurausta spermanroiskeista vai mistä, Mauno tuumii. Mauno on saanut myös oman dokumenttinsa Yleisradion Tosi tarina –sarjassa.

Pohjoissuomalainen Tero on (nähtävästi) tuilla elävä aikamiespoika, joka saattaa tyttöystävänsä siunattuun tilaan. ”Vittu pelottaa saatana vittu saatana”, Tero toteaa kuullessaan ilouutisesta. Lopulta mies heltyy, itkee vastasyntyneen edessä (se on harvoja positiivisia, mutta jotenkin jälleen surumielisiä hetkiä). Onko tämä kulku johonkin suurempaan, onnelliseen perhe-elämään? Ei. Loppuvaiheilla Tero leikkii parivuotiaan poikansa kanssa myllätyssä mökissään ja kertoo, kuinka ilman poikaa hän olisi varmaan poistunut oman käden kautta. Parisuhdekin on hajonnut.

Ja lisää arjen kuvia (tämän puolestahan Salminen liputti: nykykirjallisuus on porvarillista, kirjailijat kirjoittavat kirjailijoista). Eläkkeelle jäänyt helsinkiläinen pappi elää yksin. Lähestulkoon nojatuoliin vangittu mies on muuttamassa yksiöstä toiseen. Etäisyys pysyy muuttomiehiin ja kotiapulaiseen puheyrityksistä huolimatta. On kuin katsoisi Edward Hopperin maalausta.

Jumppaava lappilainen taas kertoo, kuinka riutuva isä pyysi häntä kerran vetämään hänen ranteensa auki. Sitten seuraa monologi etäisyydestä kaiken määräävänä tekijänä. Makrotasolla linnunrata on hyttysenpaska. Mitä on ihminen? Ei mitään. Paketti loppuu kauppahallia napsuttaviin kengänpohjiin, ohi kulkeviin ihmisiin, omistuskirjoitukseen Arville, valomainoksen edessä laulaneelle vanhukselle.

Pariminuuttisista kohtauksista syntyy sirpaleinen mosaiikki, jonka jälkeen ei tiedä miten päin olisi. Kysymys on dokumentin todistusvoimasta. Tässä se muuttuu sairaskertomukseksi. Kliseistä on puhua suomalaisesta ahdistuksesta ja melankoliasta, mutta tässä sitä on, tunti ja vartti.

Kenelle teos on suunnattu? Tavis saa sisällöstä tarpeeksi arkielämässään, ei niitä tarvitse käydä katsomassa kankaalle heijastettuina. Elokuvafestivaalien juryjen humanistit ovat kuvanneet sitä eräänlaiseksi ”Nokialandian” kuplan poksauttajaksi, mutta määritelmä on antagonistinen pelkästään antagonismin vuoksi. Maunoja ja teroja käytetään jälleen lyömäaseena. Tässä tosielämän Big Brotherissa kisailijat eivät töpeksi hakeakseen julkisuutta.

DVD: Dokumentin suomalaisen laitoksen on julkaissut Pan Vision. Kuvauskalustoon nähden hyvä kuva on 16:9, ääni 2.0. Tekstitys suomeksi ja englanniksi. Lisämateriaalina 12-minuuttinen “lyhytelokuva” Vieläkö muistatte Limperin Hilman, joka on pitkälti samaa materiaalia itse elokuvan kanssa, keskittyen nyt Teron ja tämän kaverin illanviettoon.

Teksti: 2009 Jaakko Kuitunen