Taiten tehtyä, konstailematonta historiallista laatudraamaa Stephen Poliakoffilta.
Kotimaassaan Englannissa draaman sekatyöläinen Stephen Poliakoff on tunnettu nimi. Hänen kaksiosaiselta televisiosarjaltaan Kadonnut prinssi (2003) — taustalla jätit Talkback Thames ja BBC — voi odottaa taiten tehtyä, konstailematonta laatudraamaa, jonka historiantaju ja -kuva 20. vuosisadan alun Englannista kulkee kultaista keskitietä.
Yhtäältä aistittavissa on kadonneen eleganssin arvostus (siltä ei voi välttyä), toisaalta kuningashuonetta ja suurvaltapolitiikkaa kritisoidaan antamalla aatelisille perusrealistisesti inhimillisten heikkouksien koko kirjo. Kulisseja ei revitä alas niin kuin ne voisi, mutta silmäätekevät ovat olomuodoltaan valovuosien päässä siitä absoluutin lähtötilanteesta, jossa tämä on jumalasta seuraava, usein ylöspäin.
Blaise Pascalin terävä huomio hierarkioista, politiikasta ja arvonmuodostuksesta hullujenhuoneen seuraleikkinä — talonpoika puettuaan ylleen papin kaavun muuttuu hetkessä ylhäiseksi — soveltuu hyvin joihinkin Kadonneen prinssin valotuksiin: ruumiinavaus tuo esiin tavallisen kuolevaisen, jonka asema yhteiskunnan huipulla on kohtalon perusteeton oikku.
Sokeasta uskosta kertoo se, että kun Balkanilla manattu maailmansota ilmestyy varjostamaan Eurooppaa, se aluksi kielletään. Maiden kuningashuoneet ovat näet samaa sukupuuta. Lopulta koko roska tietenkin kaatuu kuin jono dominopalikoita ja vaikuttaa nykyään Disneyland-tasoisena museona ja sen pullotettuina heijastuksina kuten tässä.
Mutta ei Kadonnut prinssi kerro pääasiallisesti sodasta, joka pelkistyy hermostuneiden päättäjien kokouksiin ja muutamaan täkyyn (sotilassairaalan rammat, vartijat ja piikkilankakerät), vaan epilepsiaa sairastavasta prinssi Johnista (Matthew James Thomas), kuningas Yrjö V:n ja kuningatar Maryn nuorena kuolleesta kuopuksesta.
Kaiketi myös autistinen John siivotaan imagosyistä syrjään hoitajansa Lallan (Gina McKee) kanssa. Lallan rakkaus on suurempaa, välittömämpää ja ennen kaikkea aidompaa kuin tilannetta karttavan Maryn, jolle hän pitkin sarjaa todistelee pojan kelpoisuutta.
Lapsenomainen ja sangen rasittavasti näytelty John on tarinan totuuden torvi maailmassa, joka on diplomatian, kiertoilmaisujen ja syntymissyiltään jo unohdettujen tapojen hallitsemaa. Totuus tulee niin sanotusti lapsen suusta, töksähdellen.
Veljen lisäksi piirrettä arvostaa sivuosassa vieraileva ukki, Michael Gambonin (Laulava salapoliisi) rutiinilla vetämä kujeileva kuningas, jolle kuolinkellot alkavat soida siinä hemingwaylaisessa mielessä heti, kun kyky tehdä rakkaita asioita katoaa. Hemingwaylle se oli ryyppääminen ja kirjoittaminen, kuninkaalle metsästys. Niin ikään toista isovanhempaa näyttelee pitkän linjan veteraani, Bergman-daami Bibi Anderson.
Paikoin rasittava on myös Gina McKeen esittämä Lalla, hysteerinen ja ylisuojeleva sijaisäiti, joka vauhtiin päästyään ei ole tästä maailmasta. Imelyys onkin ongelma: hymyilevän pikkupojan kasvot lähikuvassa ovat samantasoista materiaalia kuin koiranpennut, taktinen siirto. Siirappiin hukutaan kohtauksissa, joissa John leikkii erään nuoren naisen kanssa milloin mitäkin ilveilypeliä.
Pelastusta ei löydy siitä, että sarja liikkuu yhden ja saman asteikon ääripäissä luodessaan kontrastia. Siinä missä sodan eli sarjan loppupuolella kuningas on raunioina ja kuningatar kokee itsensä avuttomaksi, iloluonteinen John jaksaa loistaa ja innoittaa veljeään, sisäoppilaitokseen passitettua Georgea.
Johnin toimissa on liiaksi itsetyytyväisyyden makua, mikä on ymmärrettävää, sillä rooli on vaikea esittää uskottavasti. Kaiken pitäisi kummuta viattomuudesta. Homma hoidetaan kotiin rajuilla epilepsiakohtauksilla ja tästä peilatulla elämän kohtuuttomuudella: katsokaa kärsivää lasta, kuin Jeesusta, jolta opimme niin paljon todellisesta elämästä.
Teksti: © 2011 Jaakko Kuitunen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA