Kaappaus metrossa - Pelham 123

Ohjaus Tony Scott
Näyttelijät Denzel Washington, John Travolta, John Turturro, James Gandolfini, Luis Guzmán
Maa Yhdysvallat / Iso-Britannia
Pituus 107 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2009 Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Scott Free Productions, Escape Artists, Relativity Media ja Sony Pictures Entertainment

Hanki omaksi

• Kuva 5
• Ääni 5
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p4-5">4</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

Blu-Ray

New Yorkin Pelhamista kello 1.23 pm lähtevä metrovuoro joutuu käsittelyn kohteeksi kolmatta kertaa: John Godeyn puolipätevään kirjaan perustuva tarina nähtiin ensimmäistä kertaa valkokankailla vuonna 1974, jolloin päätehtäviä hoiteli kaksikko Walter Matthau / Robert Shaw. Toisella yrittämällä, vuonna 1998, juna suistui raiteiltaan Edward James Olmosin ja Vincent D’Onofrion tähdittämässä, laimeassa tv-toteutuksessa. Reilu kymmenen vuotta kului ja aika oli kypsä uudelle filmatisoinnille. Tällä kertaa matkaa taitetaan sadan miljoonan dollarin hintalapulla.

Tarina on, suurinpiirtein, se vanha tuttu: New Yorkin metrovuoro, Pelham 123, kaapataan, matkustajista vaaditaan lunnaita ja lopuksi nähdään hokkuspokkus-pako rikospaikalta. Silmänlumeeksi rooleja on hieman uudistettu: Denzel Washingtonin (Deja Vu, Inside Man) esittämä sankari ei olekaan enää poliisi, vaan tuiki tavallinen virkamies, joka vain sattuu olemaan väärän valvontapöydän ääressä, väärään aikaan. John Travoltan tehtäväksi jäi esittää äkkipikaista kaapparipossen johtajaa. Se uudistuksista, sillä muu paletti onkin jätetty restauroimatta: Tony Scottin ohjaama remake on nimittäin jämähtänyt tunnelmaltaan pahasti 70-luvulle, vaikka lavastajilla pitääkin kiirettä esitellä langattomia nettiyhteyksiä ja muita hilavitkuttimia. Näillä ei ole lopputuloksen kanssa kuitenkaan pätkääkään virkaa, sillä käsikirjoitusvelho Brian Helgelandin (L.A. Confidential, Salaliittoteoria) ideointi on kovin kesyä ja kärsii uskalluksen puutteesta. Pahasti. Loppuratkaisukin on (edelleen) hajuton ja mauton, vaikka katsojaparka viimeiseen asti odottaa edes pienen pientä loppukoukkua. Se ei ikävä kyllä noussut tähän junaan.

Tony Scott (Valtion vihollinen, Purppuravyöhyke) on pätevä ohjaaja, tämänhän me jo tiesimmekin. Harmi vain, että pätevyys rajoittuu jälleen kerran visuaaliseen puoleen. Tyylitajussa löytyykin sitten metrovaunun mentävä aukko. Pelhamin keskivaiheilta löytyvä kohtaus kiteyttää pelin hengen: kamera kiertää päähenkilöitä levottomasti ympäri, kahdesti, aivan kuin liialliseen vauhtiin työnnetyssä karusellissa konsanaan. Kun tähän lisätään vähintäänkin yhtä levoton soundtrack, jossa mitäänsanomaton räp kohkaa taustalla, niin homma luiskahtaa jo musiikkivideoksi. Toinen närästystä aiheuttava tekijä on ajan- ja paikantajun totaalinen kadottaminen. Siksi onkin erittäin hyvä, että Scott “havainnollistaa” ryöstöpuuhia lukuisilla kartoilla ja kellonajoilla. Ilman niitä koko touhu olisi voitu näytellä vaikka Helsingin metrotunnelissa. Tämä on sikäli ironista, että Scott on ylpeillyt tälläkin kertaa autenttisten kuvauspaikkojen tärkeydellä.

Entäpä näyttelijät? Washingtonin pieni (kahden vuoden) luova tauko näyttää tehneen terää, sillä hän on tämän toimintatäytteisen elokuvan suola. Washington luo jokamiehen-roolinsa pienin elkein ja häneen onkin erittäin helppo samaistua. Travolta sen sijaan yrittää näytellä pahiksen roolinsa vanhasta muistista (Face/Off, Broken Arrow). Häijyä on aina helpompi näytellä kuin kunnon kansalaista, jopa Travoltan itsensäkin mielestä, mutta onnistunutta maskeerausta lukuunottamatta kaapparien nokkamies muistuttaa enemmänkin adhd-potilasta kuin pelottavaa ja arvaamatonta sosiopaattia. Välillä Travoltan tekemisiä katsoi silmät selällään ja pientä myötähäpeää tuntien. Sivuosiin on saatu houkuteltua isoja nimiä: John Turturro (Transformers) laskettelee poliisiroolinsa totutusti, James “Sopranos” Gandolfini luo onnistuneesti Rudolph Giuliani look-a-like pormestarinsa ja sympaattinen Luis Guzmán (Cleaner, Traffic) on jälleen kerran se pakollinen vitsivieteri, joka keventää tunnelmaa sopivin väliajoin. Tai keventäisi muuten, mutta Helgelandin kirjoittamat vuorosanat eivät tunnu sopivan askelmerkkeihin mitenkään.

Pelhamin kaappaustarina on näyttävää aivot narikkaan -viihdettä, joka kuitenkin nostattaa verenpainetta lapsellisella toteutuksellaan. Scottin ohjaamassa tarinassa ei riitä jännitettävää piirunkaan vertaa, eikä katsojaa todellakaan kiinnosta kuka rahat saa vai saako kukaan. Parhaiten Pelham toimii jos ei ole nähnyt alkuperäistä, vuoden 1974 teosta. Jos on, niin ajan kuluksi voi sitten vaikka laskeskella lukuisia sisäpiirivitsejä, joita tekijät ovat matkan varrelle kylväneet roolinimistä vaatetukseen. Pelhamin kyytiin kannattaa hypätä vasta kun on tarkistanut, ettei samalta asemalta lähde parempaakaan pikavuoroa.

Teksti: © 2009 Lasse Lepola

DVD: Universalin Blu-Ray-julkaisu on huippuluokkaa. Kuvaformaatti on komea 2.40:1 anamorfinen laajakuva, eikä siitä löydy moitittavaa. Ääniraitoina on 5.1 DTS HD ja Dolby Digital, molemmat ovat järkälemäisiä ja kirkkaita. Volymenappia kannattaa kääntää varoen.

Lisämateriaalejakin on kiitettävästi. Kommenttiraitoja on jopa kaksi, ja ne ovatkin ne tärkeimmät: toisella puhuu itse ohjaaja Tony Scott ja toisella käsikirjoittaja Brian Helgeland ja tuottaja Todd Black.

Levyllä on kolme dokumenttia, joilla on kestoa yhteensä liki 60 minuuttia. Ensimmäinen ja kattavin on making of-dokkari nimeltään Aikaa ei ole hukattavaksi: Kuinka kaappaus metrossa – Pelham 1 2 3 tehtiin. Kaksi muuta dokumenttia ovat Kolmas linja: Kuvaukset New Yorkin maanalaisessa ja Henkilöhahmojen stailaus. Viimeksi mainittu on melkoinen hömppädokkari, kuten nimestäkin voi päätellä. Lisäksi levylle on laitettu seitsemän minuuttia promomateriaalia, ts. trailerimateriaalia.

Lisämateriaalit on tekstitetty englanniksi, italiaksi ja saksaksi.

DVD-teksti: © 2010 Antti Honkala