Christopher Nolanin vauhdikas, hallittu ja mutkikas ryöstöelokuva sijoittuu mielen syövereihin.
Christopher Nolanin vauhdikas, hallittu ja mutkikas ryöstöelokuva sijoittuu mielen syövereihin. Nyky-Hollywoodin näyttävin kuvakerronta saa vaatimattoman dramaattisen aiheiston tuntumaan pohjattoman kiehtovalta. Fantastisen elokuvan suurin illuusio on vaikutelma syvyydestä.
Ohjaaja Nolanin tuotannossa erottuu selvä johtolanka. Teokset Mementosta Yön Ritariin uppoutuivat kaikki samaan aiheeseen. Inception, jonka Nolan on myös käsikirjoittanut, on näistä kaikkein ilmeisimmin tutkimusmatka ihmismieleen.
Dom Cobb (Leonardo DiCaprio) johtaa ryhmää epätavallisia teollisuusvarkaita. Laitteella, joka mahdollistaa tunkeutumisen ihmismieleen, varastetaan kaikkein arvokkainta, salattua tietoa. Cobbin iskujoukko sieppaa kohteen, saattaa lääkenarkoosiin ja kaappaa kontrollin tämän alitajunnasta. Arkkitehtuuri ja ympäristöt ovat kaappareiden hallussa, mutta siepattu täyttää maailman ihmisillä alitajunnastaan, heijastumilla, kuten dialogi kyllästymiseen asti kertaa.
Juju on siinä, ettei tilanteen uniluonne saa paljastua kohteelle, muuten mentaaliset puolustusvoimat käyvät armotta tunkeutujien kimppuun. Lisäkierteen tarjoaa viimeinen keikka, jossa DiCaprion univarkaalla panoksena on jälleennäkeminen lasten kanssa. Tehtävä on mentaalinen istutus kuolevan teollisuuspohatan pojan (Cilian Murphy) mieleen. Kilpailija energia-alalla (Ken Watanabe) haluaa, että poika hajottaa isänsä imperiumin.
Jotta istutus olisi pysyvä, on kaapatun uskottava, että idea on oma. Niinpä Cobbin on koottava huippuryhmä luomaan kaikkien aikojen illuusio: uni, jonka sisällä on uni, jonka sisällä on uni. Monimutkaisuutensa vuoksi panokset ovat myös ryhmälle kovemmat. Toisin kuin yleensä, kuolema unessa merkitsee juuttumista limboon, Cobbin mielen rajaseudulle.
Monitasoinen käsikirjoitus yhdistää populaaripsykoanalyyttisen scifisafarin ryöstöelokuvan kerronnallisiin kaavoihin huomattavalla vaivattomuudella. Elokuvan ensimmäinen ekspositorinen tunti esittelee kädestä pitäen unimaailman säännöt, ryöstön kulun ja nuoren arkkitehdin (Ellen Page), joka palkataan suunnittelemaan sisäkkäiset unimaailmat. Toinen puoli on rinnakkaiskerronnan juhlaa. Ylätason unista uppoudutaan yhä syvemmälle, tarinan laukatessa parhaimmillaan neljällä toisistaan riippuvaisella unitasolla.
Nolanin kyky hallita pitkää ja kiemurtelevaa kertomusta on poikkeuksellinen. Yön Ritarista poiketen keronnassa on selvä keskiö ja suunta. Tähän on päästy tavoilla, jotka kertovat paljon koko elokuvasta. Inceptionissa on nimittäin kyse ainoastaan syvyyden vaikutelmasta.
Nolan on tietysti Cobb, mutta hänen punomansa illuusio koostuu päällekkäisistä pinnnoista, jotka simuloivat syvyyttä. Kun joka unitasolla tapahtuu jotain, ei millään niistä tarvitse olla mitään kovin merkittävää. Kun iskulauseita menneisyys, anteeksianto ja heijastuma toistetaan riittävän usein, ei yhdestäkään tarvitse sanoa juuri mitään. Dialogi on ilmeinen ongelmakohta; se alleviivaa ja kertaa kuvien tapahtumia. Elokuvassa unista ei olisi vaaraksi, jos katsoja hetkeksi eksyisi kyydistä. Varsinkin kun kyyti on tämän päivän näyttävintä jättielokuvaa.
Vaikka tarinassa liikutaan unimaailmassa, on ympäristö tyylikästä Vertov-riffiä lukuunottamatta kovin sanitoitu. Mielen turvajoukot ovat unessa – tylsästi – aseistettuja turvajoukkoja. Kaikesta esittelystä ja alleviivaamisesta huolimatta Nolanilla ei taida olla omaa sanottavaa ihmismielestä. Psykoanalyyttinen kehittely on Batmanien tapaan lähinnä pintakoristetta. Suuria yhteiskuntatieteilijöitä kompataan ajatuksella ideasta kaikkein vastustuskykyisimpänä viruksena.
Roolitus on kaikkiaan onnistunut. Ellen Page nousee tässä myös kassamagneettiluokan näyttelijäksi. DiCaprion suoritus on tutun oloinen vaikkapa Suljetusta saaresta. Marion Cotillard pääsee irrottelemaan Cobbin vihaisena alitajunnan rakastettuna. Tuttujen yhteistyökumppaneiden kuvaus (Wally Pfister) ja leikkaus (Lee Smith) ovat huipputasoa ja tehosteita käytetään hyvällä maulla.
Lisämateriaalista (yhteensä noin 43 min) käy hyvin selväksi, kuinka teknisesti haastavasta projektista on kyse. Kulissien takaa oleva materiaali on kiinnostavaa ja esittelyn tyyli asiallinen. Etenkin pyörivän käytäväkohtauksen kuvaaminen on kiehtova. Osa 13 esittelyjaksoista on turhan lyhyitä.
Teksti: © 2010 Aleksi Salonen
Perkele, että on Russell Crowella hermo pinnassa!
Lue lisää »Ihmiskuntaa moukaroiva komeetta kiteyttää tuhobuumin muodonpalautuksessa koronavuoden kriisikäytöksen.
Lue lisää »Epäortodoksinen eroko? Netflixin menora-menestyjä tutustuttaa vanhakantaiseen juutalaisuuteen, jonka vivahteissa viihtyisi pidempäänkin…
Lue lisää »Hullu ja masentunut Hollywood synnytti Citizen Kanen, jonka myyttinen auteur saa Fincheriltä isällisen avokämmenen.
Lue lisää »Kotoilun lämmin ja pehmeä kaima The Blitzin ajoilta maalaa miedon lesbosuhteen.
Lue lisää »Peter Panin päivitys kaivaa keijupölyn alta keskiöön tarinamallin eksistentiaaliset väristykset aikuistumisesta.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA